Lingvistiikan opinnoista jäi käteen käyttökelpoinen termi: hyperkorrektius. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa puhuja pyrkii viimeiseen saakka välttämään murteellisia tai alatyylisiä ilmaisuja. Epäkorrektin ilmaisun pelossa hän rakentaa yleiskielen mallin mukaan uusia ja, paradoksaalista kyllä, epäkorrekteja sanamuotoja.
Oppikirjaesimerkkinä on usein mainittu muoto telvisio. Koska murteen puhuja tietää, että hänen kotimurteessaan moniin sanoihin lisätään vokaaleja, hän välttää näitä välivokaaleja myös niissä tilanteissa, joissa vokaalien kuuluisi oikeasti ollakin. Sen vuoksi hän jättää ylimääräisen vokaalin pois väärästä paikasta.
Mukautuminen voi mennä myös toisin päin: Reko Lundán on kirjassaan Ilman suuria suruja osuvasti kertonut, kuinka maakunnista Helsinkiin muuttaneet uuspääkaupunkilaiset pyrkivät sulautumaan ympäristöönsä kaikin tavoin, ennen kaikkea kielen keinoin.
Sitten he käyvät duunissa töissä, asuvat Tsadissa ja niin edespäin.
Puhuja itse ei tietystikään ole tietoinen tilanteen koomisista piirteistä. Hän kuvittelee soljahtavansa sujuvasti uuteen kieleen ja uuteen identiteettiin. Hän ei tunnista omaa epäkorrektiuttaan. Niin epätoivoisesti hän haluaa olla korrekti.
Samankaltainen hyperkorrektiuden paine on levinnyt moniin muihinkin tilanteisiin. Korrektius on viety äärimmilleen myös suvaitsevaisuudessa. Poliittisesta korrektiudesta täytyy pitää kiinni viimeiseen saakka. Sanavalinnoissa pitää olla tarkkana.
Vanhat eivät enää aikapäiviin ole olleet vanhoja, eivät edes vanhuksia vaan ikäihmisiä. Tai seniorikansalaisia.
Siirtolaisista ei puhuta muutoin kuin historian kirjoissa. Jokin aika sitten keksittiin uusi ja sinänsä käytännöllinen sana: maahanmuuttaja. Tämäkin on nyt kuulemma saanut negatiivisen vivahteen. Viime viikonvaihteen Helsingin Sanomissa mediatutkija iloitsi, kun maahanmuuttajista oli käytetty lehdessä termiä uudet suomalaiset.
Seksuaalisia vähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä ja muita vähemmistöjä kohtaan täytyy muistaa käyttää äärimmäisen neutraalia kieltä. Ihonväriä ei ole syytä mainita, erikoistuntomerkkien luettelemista tulee välttää, kaikki mikä viittaa henkilön taustaan, tulee puheesta häivyttää.
Ikävä kyllä usein kielikin muuttuu lähinnä poliittiseksi jargoniksi, kiertoilmauksien keksimiseksi ja latteuksien latelemiseksi.
Korrektiuden vaatimus vaanii myös sosiaalisissa tilanteissa. Eurooppalaistuneen suomalaisen pitää osata käyttäytyä. Ei saa kiivastua, ei riemastua, ei tuohtua, ei loukkaantua. Myös nauramista, ainakin kovaäänistä, tulisi välttää. Nauru on liian spontaania. Kontrolloimatonta.
Myöskään rehellistä mielipidettä ei ole syytä ilmaista, mikäli se saattaisi jossain tilanteessa loukata jotakin läsnä- tai poissaolevaa. Ja niinhän tosiasiat joskus tuppaavat tekemään.
Jossain suhteessa korrektiuden vaatimuksessa on menty myös liian pitkälle. Poliittisen korrektiuden nimissä suvaitaan usein myös suvaitsemattomuutta. Se on kuitenkin yksiselitteisesti väärin.
Ja luultavasti tämä mielipide on monien mielestä poliittisesti epäkorrekti.