Suksenkärjet halkovat umpista. Jälkeen jää ura, rikkonaisen pyöreitä sompakon pistoja. Hangella on siellä täällä jatkuvia kuvioita. Jostakin ne tulevat, jonnekin menevät. Tai päättyvät rinnakkaisiin viiruihin tai reikään lumessa. Mutta mikä lintu on siinä huiskaissut siivilleen, mikä pikkueläjä sukeltanut hangen suojiin?
Pysähdyn rämepuiden väliin. Tämä on helppo. Kaksi pienempää painaumaa peräkkäin, niiden edessä kaksi suurempaa rinnan. Metsäjänis. Arojen pitkäkorva, rusakko, jättää kapeamman jäljen.
Jäniksenjälkien ohella yleisimmin hangen rikkovat ketun käpälänpistot. Polveileva helminauha vaihtuu kantavalla hangella usein taloudelliseksi vinoraviksi, jossa jäljet ovat vinosti pareittain. Talviunilta lumille heränneen supikoiran käpälänjälki on pienempi ja pyöreämpi kuin ketulla, jälkijono mutkittelevampi.
Aukeaa suoputare. Taas pysähtyy suksi. Pipo nousee takaraivolle. Orava siinä on loikkinut. Pikku jäljet rinnan ja niiden edellä ulospäin avautuvat suuremmat. Mutta mikä ihme on kahlonut oravanjäljen rinnalla, puskenut lumeen silkkaa uraa?
Usein eläinten lumijäljistä lukee ensisilmäyksellä lajiryhmän tai mahdolliset lajit. Hankien pikku piipertäjät ovat myyriä, hiiriä tai päästäisiä. Vaivais- ja kääpiöpäästäinen tuhertavat pikkuruista kiemuraa hangen pintaan, metsähiiri saattaa leiskauttaa lähes metrisen pakoloikan.
Pienet näätäeläimet loikkivat usein parijälkeä. Lumikko ja kärppä pienempää, usein toinen toistaan seuraavaa lyhyttä ja pitkää loikkaa. Minkin jälki on suurempi ja rinnakkaisten tassunjälkien välit tasapituiset. Näätä pätkii jo kissankäpälää suuremmin tassuin, jälkiparit viistosti, joskus melkein peräkkäin. Kantavalle hangelle saattaa pikkupetojen tassuista jäädä kolmi- tai nelijälkeä, joskus myös niin sanottua "jänisjälkeä".
Näätä saattaa lasketella lumisessa rintuuksessa mäkeä. Mutta vesielementissä viihtyvä isoveli saukko vasta on varsinainen liukumestari. Usein tasamaastossakin, joen jäällä tai avosuolla matkallaan vesistöstä toiseen, saukko ponkaisee loikkaa rytmittävään liukuun.
Näätäeläinten tyypillisin kulkutapa on loikka. Suvun isomus, ahma, kuitenkin mieluiten laukkaa, jos hanki kantaa. Pientä karhunjälkeä muistuttavien käpälänpainallusten jotos on usein vinoa neli- tai kolmijälkeä.
Isot lapionsurvaisut on kahlannut hirvi. Vai poroko on vittikon laitaa harpponut? Lähempi tarkastelu osoittaa sorkannokkien sojottavan eteenpäin; hirvi on ollut. Poron jäljessä sorkankynnet kaartuvat toisiaan vasten ja jälki on pyöreä.
Kiehtovaa on törmätä suuriin tassunjälkiin sydänmailla. Metsän äijän, karhun, talsaisua ei voi sekoittaa mihinkään muuhun.
Mutta entäs tuommoinen liki kymmensenttinen käpälänjälki? Susi vai ilves? Vaiko vain koira? Ilveksen jälkijonon pallerojäljissä ei näy kynnenpistoja. Iso koiranrotku voi jättää samanlaisen jäljen kuin susi, mutta hökälehtää usein energiaa tuhlaillen sinne tänne. Viirusilmä hukan askellus on määrätietoista.
Siinä se nyt on. Arvoituksen ratkaisu.
Kahluu-ura muuttuu lopulta - toisiksi oravan jäljiksi. Taas ymmärrys luonnosta kasvoi. Vai kasvoiko? Miksi piti kurren kahlata, vaikka lumi olisi kantanut hypellä? Kynsin turhaan harvenevaa päälakeani. Metsän salaisuudet eivät paljastu koskaan lopullisesti.
Ojakoivikossa on metsäkanalinnun jälkiä. Varpaanjäljet lyhyet, paksut. Riekko, karvavarvas, on siinä napsinut versonkärkiä kupuunsa.