Suomessa tuntuu nyt olevan tilaa ja kysyntää avoimen yhteiskunnalliselle teatterille. Seinäjoella käsitellään Mäntsälän maininkeja, Kemissä pureudutaan köyhyyteen ja äänioikeuteen.
Ilmari Kiannon Punainen viiva ilmestyi vuonna 1909. Teos on vuosikymmenten saatossa kulunut usean sukupolven käsissä, ja Kemin ensi-illassakin ehkä kolmasosa yleisöstä oli koulunuorisoa. Kyseessä on siis klassikko, vaan ei mikä tahansa klassikko.
Kainuun äärimmäinen köyhyys kohtaa Punaisessa viivassa toivon mahdollisuuden.
Kiannon romaani sijoittuu - ei vain aineellisesti niukkaan maakuntaan - vaan henkisesti rikkaaseen Kainuuseen. Kaikkea tekstiä ei katsoja voi edes ymmärtää, sillä niillä perukoilla kuuluu koko ajan keksiä puheeseen omia sanoja.
Kuten hyvin tiedämme Punainen viiva ei ole kuitenkaan mitään kotiseutukirjallisuutta. Näin 2000-luvun perspektiivistä katsoen tematiikka on valitettavasti hyvin ajankohtaista ja näyttämöteoksen voisi sijoittaa minne tahansa maailmassa, muistaen tietysti ankaran talven luomat paikallisrajoitukset.
Yleisiin ja yhtäläisiin eduskuntavaaleihin käytiin Suomessa vuonna 1907. Käytiin jos oli verot maksettu, nimet kirjoissa ja todistukset kunnossa.
Huomasitteko, että ensi-iltaa edeltävän päivän uutisissa kerrottiin miljoonista lapsista, jotka eivät nykyään ole saaneet eivätkä saa koskaan syntymätodistusta? Millä oikeudella olematon voisi edes äänestää?
Muistatteko viimeisen Ajankohtaisen Kakkosen, jossa toimittaja valotti elämää Kenian suurkaupunkislummissa? Puuron jatkaminen velliksi näyttää ikuiselta aiheelta.
Punaisessa viivassa äänioikeuden saaminen merkitsi valtavaa toivoa niille osattomille, jotka elivät luonnon armoilla etäällä kaikesta.
Välillä sitä menoa oli katsomossa vaikea katsoa. Kun yritti viileästi seurata vanhan työväenliikkeen aatteellista voimaa ja historiaa, samalla teki mieli parkaista, että katsokaa tätä maailma raukkaa, onko mikään muuttunut! Mikä on saldo silloin kun rahan valta jyllää, kun vain luvut merkitsevät?
Iiristiina Varilon dramatisoinnissa ja ohjauksessa loisti monisäikeinen näkemyksellisyys. Kokonaisuus rytmittyi aiheen raskaudesta huolimatta mukaansa tempaavaksi.
Topin ja Riikan perukkaelämästä piirrettiin ladut kirkonkylän maailmaan ja agitaattorin myötä peräti Helsinkiin saakka. Köyhäläiset kirkastuivat yksilöiksi, kun joutuivat hämmennyksiin solisalirattien ja kristillisen työväenliikkeen poliittisten käytäntöjen ristiriidoissa.
Niukka äänimaailma ja joukkolaulu kaikuivat juuri oikeassa suhteessa kokonaisuuteen.
Realistista näytelmää kannattelivat myyttiset luonnonhahmot. Sirpa Filpan valkoisen peuran hahmoinen elämän kannattelija ja Pekka Johanssonin tappajakarhu naulasivat ihmiselon keskelle hyvän ja pahan voimien temmellystä.
Nuoren Juuli Rahikaisen esittämä valkeapukuinen Nimetön nousi puhumattomuudessaan vahvaksi rooliksi. Ylipäätään lapset olivat lavalla voimakkaasti läsnä. Kuoleman paino lasten ruumiissa oli valtava ja luonteva.
Tarinan rytmittämisen kannalta välttämätön kevennys tuli näyttämölle russakka-armeijan rapisevassa esiinmarssissa. Marketta Airon johtamat russakat edustivat samalla itse köyhälistöä: joukkovoimaa, hellyttävää ähellystä ja vaistojen varassa elämistä.
Anu Vuolio Riikana eli syvällä mökin nuoren akan roolissa silloinkin kun ei ollut itse äänessä. Hän onnistui hienosti säilyttämään päähenkilöyden myös seuratessaan Kimmo Tuppuraisen agitaattorisaarnaajan puhetulvaa. Tommi Kekaraisen Topi purki pehmeydessään ja hyväntahtoisuudessaan sitä stereotypiaa, mikä pohjoisen mieheen on iskostettu.
Kemin produktiossa toteutuu vahva työryhmätekeminen myös näyttelemisessä. Sankareiksi yli muiden ei kohoa kukaan.
Kuinka voisikaan, sillä elämä on julmaa. Viiva vedettiin, mutta tuonelan sadon korjaaja ehti mökkiin. Toivo muuttui ahdistukseksi ja korkeat hongat taivaaseen kurottuviksi tikapuiksi.