Kävin kotonani eräänä heinäkuisena viikonloppuna 1973. Odottelin äitini tekemää herkkuruokaa, mutta halusin käväistä pitkästä aikaa maantien toisella puolella tutulla huoltoasemalla. ”Älä viivy kauan, kohta on ruoka!”, äiti huusi perääni.
Saavuttuani huoltoasemalle, ontuen uutukaista puujalkaani kävelykeppiin nojautuen, tuttu asemanhoitaja sanoi: ”Mene puhuttelemaan professoria! Se on tuolla baarin puolella.” Kun en ujouttani kehdannut mennä, niin kotvasen kuluttua hän, talvisodassa jalkansa menettänyt teologian professori tuli luokseni.
Eikä siinä aikaa tuhlailtu, kun olimme jo huoltoaseman pihassa tekemässä puujalkoinemme suurempia ja pienempiä kaarroksia. Tanssi olikin kuulemma parasta jalkaproteesilla harjoittelua. Olisin mielelläni halunnut kuulla hänen tarinansa ja vertailla kokemuksiamme varmalta vaikuttaneen kuoleman edessä. Mutta kukapa sitä niin synkistä ajatuksista kauniina kesäpäivänä, kun voi karkeloida.
Harjoitusten edistyessä huoltoaseman piha alkoi tuntua ahtaalta. Professorin näyttäessä mallia minäkin laitoin kävelykeppini selän taakse kyynärmutkaan ja lähdimme astelemaan koivukujaa pitkin, arvokkaasti ilman kepin tukea, kohti professorin lapsuudenkotia.
Pihamaalle saavuttuamme istahdimme keinuun ja hän alkoi muistella asioita menneiltä ajoilta. Hän kertoi myös vanhoista savikuopista vertaillen, millaista savea missäkin oli ollut. Savea oli tarvittu pelloille ja tiilien tekoon. Niitä ”savirooppeja” oli vieläkin nähtävissä. Olimme poikien kanssa onkineet niistä kalojakin.
Siinä jutellessamme taloa asuva nuorempi veli tuli pihalle tähyilemään ja varis lennähti ylitsemme. Professori huusi veljelleen: ”Ammu alas, variksessa on maukas liha! Me poikasina maistoimme. ─ On se täällä maalla helppoa, kun ruokakin tulee taivaalta.”
Maininta ruuasta säpsäytti ja säikähdin, mikä ryöppy minua odottaa! Muistin äitini sanat: ”Älä viivy kauan!” En kuitenkaan keksinyt sopivaa tapaa voidakseni heti suoraa päätä irrottautua karismaattisen professorin seurasta.
Jonkun ajan kuluttua professoria huudettiin syömään ja minulle koitti luonteva tilaisuus poistua. Mutta ei se niin helposti käynyt kuin kuvittelin. Professori pyysi nimittäin minutkin syömään. Eivätkä siinä auttaneet minkäänlaiset estelyt.
Palattuani vihdoin viimein harjoituksista, myrsky kotonani ei ollut yllätys: ”Missä sinä olit? Minä olen tuntitolkulla odottanut ruokien kanssa!”, äitini pauhasi.
Yritin puolustella minkä pystyin: ”No, kun minä juttelin professorin kanssa. Eihän siitä voinut niin vain lähteä.” Sain lopulta äitini lepytetyksi, olinhan ollut hyvässä seurassa.
Äitini osti 30 vuotta myöhemmin minulle vuonna 2003 ilmestyneen kirjan ”Lauri Haikola ja hänen saunaseuransa”. Olin odottanut keskusteluumme teologiaa, mutta kirja avarsi ajatuksiani: saunaseurassa mukana olleiden entisten oppilaiden kertoman mukaan professori Haikola osasi avata teologiaa vitsien muodossa.
Vasta sitten tajusin, että ruokakin tulee taivaalta!
PS. Välähdyksiä Lauri Haikolan tyylistä ja huumorista löytyy esimerkiksi Kalevasta 15.7.2007.
Pentti A.K. Hukkanen
Oulu