Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Hallitus päätti iltakoulussaan marraskuussa 2007 yliopistojen aseman uudistamisesta sekä niin kutsutun innovaatioyliopiston perustamisesta. Jälkimmäisellä se tarkoittaa Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun sulauttamista säätiömuotoiseksi yksityisoikeudelliseksi yhteenliittymäksi.
Hankkeen ajajat eivät ole vaivojaan säästelleet. Runokieli on kummunnut, kun innovaatioahjoa on ylistetty "korkean teknologian maana tunnetun EU-Suomen voimien kokoamiseksi globaalin kilpailun luomassa uudessa tilanteessa".
Jos ajatus joskus on katkennutkin, puppugeneraattori on jatkanut suoltamistaan: "... johtavista korkeakouluista luodaan tiedeyhteisö, joka pystyy kilpailemaan maailmanlaajuisesti lahjakkaimmista tutkijoista ja opiskelijoista sekä yhteistyökumppaneista. Rajoja ylittävä yhteistyö luo edellytykset uusien maailmanluokan yritysten synnylle ja globaalille työllistymiselle. Maailmanluokan yliopisto syntyy vain maailmanluokan kysymyksiin keskittymällä"
Lainaukset paljastavat, mistä hankkeessa perimmältään on kysymys. Sen osoitti myös hallituksen tiedotteen otsikko: Yliopistouudistus vahvistaa kansainvälistä kilpailukykyä.
Juuri siitä viime kädessä on kysymys.
Ei "huippuyliopisto" -hankkeen tavoitteena niinkään ole uuden korkeatasoisen oppilaitoksen luominen, vaan ennen kaikkea korkeakoulupolitiikan suunnan muuttaminen niin, että yliopistot vastaisuudessa saatetaan entistä tehokkaammin palvelemaan liike-elämän etuja. Sen varmistamiseksi ne on nivottava liike-elämän tiiviiseen yhteyteen ja ohjaukseen. Uudistuksen pohjana ollut Raimo Sailaksen työryhmän raportti paljastaa sen toteamalla, että "yliopiston kansallisena erityistehtävänä on korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen avulla tukea Suomen menestymistä kansainvälisessä taloudessa".
Yllä esitettyjä ylistysfraaseja kuunnellessani olen monesti miettinyt, miten "uudenlainen maailmanluokan yliopisto" voi syntyä siitä, että tutkimustasoltaan keskinkertaiseen teknilliseen yliopistoon liitetään kaksi muuta korkeakoulua, joista toisessa tutkimus on lapsipuolen asemassa eikä toisessakaan - harvoin poikkeuksin - ole kovin korkeatasoiseksi noussut.
Taustalla näyttää olevan vanha uskomus, että vain suuri on tehokasta. Samoin näemmä luotetaan siihen, että akateemisen tutkimuksen ja opetuksen tasoa kyetään muuttamaan pelkästään hallinnollisia rakenteita uudistamalla. Yhdenkään hanketta puuhaavan en ole nähnyt pohtivan edes sitä, miten toisistaan poikkeavat tiede- ja organisaatiokulttuurit yhdistetään. Ovathan kokemukset liikemaailmasta opettaneet, että fuusioita usein seuraa yrityskulttuurien yhteentörmäys.
Huippututkijoita ei hankkeen yhteydessä ole kuultu - tai ei ole edes haluttu kuulla. Heidän näkemyksensä kun olisivat olleet kriittisiä. Totesihan akateemikko Olli Lounasmaa jo aikanaan, ettei huippuyksikköä voida perustaa eikä luoda, vaan se syntyy.
Tieteen noblessin sivuuttamiselle on toinenkin ilmeinen syy. Ovathan monet hankkeen puuhaajista akateemisen perustutkinnon juuri ja juuri saavuttaneita vaikuttajia, joiden ainoa kytkentä tieteeseen on usein riman hädin tuskin ylittänyt pro gradu-työ. Kuvaavaa on, että koko hankkeen perustana oleva Sailaksen raporttikin on professori Jussi Välimaan arvion mukaan "tieteelliseltä perustaltaan melko ohut".
Mihin "huippuyliopistoa" ylipäätään tarvitaan? Carnegie-luokituksen mukaan valtaosa suomalaisista korkeakouluista kuuluu jo nyt parhaimpaan kategoriaan; sellaiseen johon amerikkalaisyliopistoista yltää vain muutama prosentti. Mutta eihän yliopistolain uudistuksella tutkimuksen tason kohottamista tavoitellakaan. Parhaimpana todisteena siitä on opetusministeriön tulosohjausmalli, jonka nojalla palkitaan niitä laitoksia ja korkeakouluja, jotka tuottavat eniten maisteri- ja tohtoritutkintoja.
Valmistuneiden tasolla ei ole enää vuosiin ollut merkitystä, mikä on johtanut esimerkiksi väitöskirjojen hyväksymisrajan selvään alentumiseen. Kun "huippuyliopiston" tarkoituksena on "kilpailla maailmanlaajuisesti lahjakkaimmista tutkijoista", jää kysymään, minne näin tuotetut tuhannet suomalaiset tohtorit on tarkoitus työllistää? Ei kai tutkijakouluja aikanaan luotu vain heidän määränsä lisäämiseksi?
TKK:n rehtori totesi äskettäin, että tutkimuksen voimavarat on kohdennettava taloudellisesti tärkeille alueille. Juuri se on ongelma, johon uudessa yliopistolaissa olisi toivonut puututtavan. Tutkimukseen osoitetut varat ovat jo nyt valtaosin "korvamerkittyjä". Suomen Akatemia, Tekes ja Sitra painottavat apurahahankkeiden kytkeytymistä suuriin, usein sattumanvaraisesti synnytettyihin tutkimuskokonaisuuksiin. Individualistiselle tutkimukselle, joka usein on perustutkimusta, ei jää enää tilaa. Ja kuitenkin ilman vankkaa perustutkimusta on turha odottaa innovaatioita. Eivät instituutiot niitä synnytä.
Jos yliopistolain uudistajat olisivat ajatelleet tutkimuksen parasta, he olisivat kiinnittäneet huomiota korkeakoulujen perusongelmiin: pätkätöihin ja huomattavaan rahoitusvajeeseen. Jälkimmäinen on johtanut muun muassa tehottomiin massakursseihin sekä opetus-ja tutkimusvälineiden puutteeseen, joka varsinkin luonnontieteissä alkaa olla jo kansallinen häpeä.
Raha ei takaa korkeatasoista tutkimusta, mutta sen puute taatusti estää sen. Äly, tieteellinen kunnianhimo sekä taloudellisesti turvattu aika. Siinä huippututkimuksen eväät. Ei siihen muuta tarvita.