Onhan se harmi ja työministeriökin sen myöntää, että vain osa työttömistä on työllistettävissä. Laskelmien mukaan vain reilut satatuhatta työtöntä ovat sellaisia, joita voidaan erilaisin toimenpitein auttaa työllistymään. Loppujen kahden kolmasosan kohdalla ongelmat ovat kasaantuneet siinä määrin, ettei mikään työnteko enää onnistu.
Teollisuus ja työnantajat (TT) muistutti tällä viikolla, että Suomen työttömyysaste on jokaisen taantuma- ja lamajakson jälkeen tuplaantunut. TT yllyttää nyt kaikkia osapuolia ennakkoluulottomasti etsimään kaikkia mahdollisia ratkaisuja työttömyyden vähentämiseksi.
On helppo olla samaa mieltä siitä, että kannustinloukkujen purkamista on jatkettava edelleen ja että työn tekemisen pitää olla kannattavaa kaikilla tulotasoilla. Siihenkin on helppo uskoa, että työllisyys nousee, jos sekä työllistyminen että työllistäminen ovat palkitsevia, koska työn määrä ei ole vakio.
Nyt on viimeinen hetki rakenteellisen työttömyyden leikkaamiseen ennen kuin suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja työvoiman tarve kasvaa jopa siinä määrin, että työvoimasta tulee pulaa. Työllistyminen ei kuitenkaan ole mikään taikatemppu, vaikka ennakkoluulottomiakin ratkaisuja on etsittävä.
Työnantajaleiri korostaa, että palkkaerot Suomessa ovat maailman pienimpiä. Jos työllisyyttä halutaan kohentaa, niin palkkahajonta on sallittava. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että heikon tuottavuuden ja huonojen palkkojen työtä on lisättävä. Samalla työttömien sosiaaliturvaa on heikennettävä, jotta huonopalkkaista työtä ylipäätään kannattaa tehdä.
Tästä mallista löytyy ääriesimerkkejä Yhdysvalloista ja paikoitellen myös Euroopasta. Työttömiä on siivottu tilastoista tarjoamalla niin matalapalkkaista työtä, ettei sillä tule toimeen. Työttömiä ei ole, mutta monet ihmiset tekevät yhtä työtä aamulla, toista illalla ja mahdollisesti kolmatta yöllä elättääkseen edes jotenkin itsensä ja perheensä. Työttömyyden tilalla ovat työtä tekevät köyhät.
Pohjoismaissa on kokemusta siitä, että korkea työllisyys ja tasainen tulonjako on pystytty yhdistämään ainakin Ruotsissa. Suomessa sen sijaan korkea työttömyys tuntuu pysyvän sitkeästi. Nyt kysytään, kumpi on pienempi paha: korkea työttömyys vai kasvavat tuloerot, kun kerran pienet tuloerot ja korkea työttömyys ovat yhä utopistisempi yhtälö.
Ehkä on olemassa kolmaskin tie. Se voisi olla matalapalkkaisen työn ja koulutuksen yhdistäminen niin, että kaikilla olisi mahdollisuus nousuun eikä ketään tuomittaisi köyhyyteen. Soininvaaran malli, jossa voi tehdä pienipalkkaista työtä menettämättä työttömyyskorvausta on samansuuntainen. Pienituloisten veronkevennyksillä voidaan pitää tuloeroja kurissa.
Keskustelu työttömyydestä on kulkenut enimmäkseen siihen suuntaa, että miten työttömien on muututtava kelvatakseen työelämään, ei toisin päin. Matalan koulutuksen saaneille keski-ikäisille ei ole näköpiirissä uusia työpaikkoja.
Koulutus ja asuinpaikka ovat ratkaisevia työllistymisen kannalta. Mitä kauempana on kasvukeskusten imusta ja mitä heikommin on koulutettu, sitä vaikeammin työllistyy. Tulevaisuuden työllistäjät ovat palvelusektori ja PKT-yritykset, joiden olisi saatava työvoimaa kaikenlaisiin tehtäviin, joita yrityksessä on tarjolla. Työvoimahallinnossa pitäisi voida tunnistaa myös vähempiarvoiset työt ja palkka tulisi mitoittaa työn tuottavuuden eikä sen mukaan mikä on keskimääräistä.
”Näin saamme ihmisiä työllistettyä ja ajan myötä jopa ohjattua vaativampiin, parempipalkkaisiin tehtäviin ja tuottavampiin ammattitöihin”, TT neuvoo.
Suomalaiset ovat huolissaan sekä korkeasta työttömyydestä, että vuodesta 1994 jatkuneesta tuloerojen kasvusta. Työnantajaleiri otti poliittisesti rohkean askelen ehdottamalla, että työttömyyttä otetaan väkisin alas kasvattamalla tuloeroja. Kansalaiset tuskin tätä ajatusta purematta nielevät.