Pariisin siluetin ainoaa torahammasta, Montparnassen tornia, ollaan jälleen kerran ehostamassa kaunistamisoperaatiolla. Kaupunki maksaa yhä 70-luvun erehdystään. Silloinen presidentti Georges Pompidou halusi näyttää, että Ranska on moderni maa, ei vain viinin ja muodin mekka.
Onneksi pilvenpiirtäjä säikäytti kaupunkilaiset lopullisesti. Pompidou kuoli kesken presidenttikautensa, ja Pariisissa tehtiin periaatepäätös siitä, ettei kaupungista tehdä New Yorkia, vaan Pariisi on Pariisi. Pariisin keskustaan ei ole sen jälkeen saanut käytännössä rakentaa kymmentä kerrosta ylittäviä rakennuksia, ja kaupunkikuvaltaan harmoninen Pariisi on maailman matkailutilastojen kaupunkikohteiden ykkönen. Jopa englanninkielinen Lontoo on kakkonen sekaan rakennettuine torneineen ja betonikolosseineen. Saint Paulin katedraali, Charlesin ja Dianan vihkikirkko, on betonitornien varjossa, kun taas Pariisissa on aina tilaa arvorakennusten ympärillä.
Pariisin pilvenpiirtäjäkaupunginosan La Défensen rakentaminen aloitettiin 1950-luvulla. 20 minuutin metromatkan päässä keskustasta se on näkemisen arvoinen ja oikein onnistunut omassa lajissaan. Tornit ovat täynnä toimistoja ja pääkonttoreita, mutta kaupunkikeskustaa se ei ole saanut pilata. Osa torneista suunniteltiin asumiskäyttöön, mutta kukaan ei ole halunnut niissä asua, vaikka alueella on jättiostoskeskus.
Ranskalaiset mieltävät kolossit vuokrakasarmeiksi. Arvokkaimmat kaupunkiasunnot ovat aina matalissa, inhimillisissä ja laadukkaasti rakennetuissa kerrostaloissa; niitä arvostetaan. Esikaupunkialueilla on suuria ja korkeita rakennuksia purettu viihtyvyyden takia.
Tornirakentamisen varjopuolet on opittu. Tornit eivät ole koskaan tuoneet mukanaan elämää, jota meillä nyt haikaillaan, kun kaupunkien keskustat ensin näivetettiin peltomarketeilla. Montparnassen tornin juurelta elämä kuoli, ostoskeskus ei menestynyt. Nyt se ollaan kokonaan sulkemassa, sillä elämä kuhisee tiiviiden ja matalien lähikorttelien kaduilla. Sama ilmiö on toistunut Pompidoun aikana Eiffel-tornin viereen nousseiden matalampien tornien alueella. Normaalielämä ei sielläkään kukoista loistosijainnista huolimatta; jengielämä kylläkin. Asuntojen hinnat ovat laskeneet.
Tornirakentaminen on vaativampaa ja kalliimpaa kuin muu, asuntojen hinnoista tulee muita kalliimpia, eivätkä hinnat nouse. Mikään sijoituskohde torniasunto ei ole, vaan riski.
New York oli hollantilaisten intiaaneilta ostama pieni maapläntti, New Amsterdam. Kun uuteen maailmaan tulvi sakkia sotien ja uskonvainojen Euroopasta, pakon edessä rakennettiin ylöspäin. Syntyi amerikkalainen perinne. Samoin kävi ahtaalla pläntillä Hongkongissa, josta korkea rakentaminen levisi väkirikkaaseen Aasiaan.
Euroopassa ei korkean rakentamisen perinnettä ole. Saksan kaupungit pommitettiin; raunioille syntyi uusia kaupunkeja torneineen. Mutta yhtään sodalta varjeltunutta kaupunkia ei siellä purettu eikä tilalle rakennettu torneja. Päinvastoin jopa Frankfurtissa vähäisetkin jäljelle jääneet vanhat osat kuten Römer on entisöity keskustan helmiksi. Kuinkahan monta meistä houkuttelee lomailu vaikka Düsseldorfissa tai Stuttgartissa?
Alle 6 miljoonan asukkaan Suomessa ei ole samaa puutetta maasta kuin kymmenien miljoonien metropoleissa. Mikä on syy rakentaa torneja? Trendiksi väitetty tornirakentaminen ei ole trendi Euroopassa, vaan vähemmän kehittyneissä maissa kuten Turkissa ja Marokossa. Dubai pullistelee öljyrahoillaan: Kun omaa rakennusperinnettä ei juuri ole, tulos on maailman ökyimmät tornit. Erämaassahan asuttiin beduiiniteltoissa.
Norjalaisten itsetunto ei ole vaatinut pönkitystä äkkirikkaiden trendillä. Suomi taas sortui liian nopeasti rikastuttuaan vanhojen kaupunkiensa purkamiseen. Erehdyksestä olisi voinut oppia, kun on ehditty viihtyä Euroopan vanhoissa kaupungeissa, ettei taas lähdetä nousukasmaiseen pullisteluun.
Matalana pysynyt Pariisi on ihan yhtä tiiviisti rakennettu kuin New York. Tiivis rakentaminen ei siis vaadi torneja. Niitä ei voi rakentaa kiinni toisiinsa. Lontoo taas levisi liian laajalle, kun se rakennettiin täyteen yhden perheen taloja.
Kirjassaan ”Inhimillinen kaupunki” tanskalainen Jan Gehl valottaa, miksei tehorakentaminen tuota elävää kaupunkiympäristöä: Elävöittäminen tapahtuu kymmenen metrin alapuolella, kukaan meistä ei katso sen ylemmäs. Kaupungin tulee olla ihmiselle mitoitettu. Inhimillinen kaupunkiympäristö on niin korvaamaton asia, ettei siitä ole luovuttu Pariisissakaan, missä asuinneliön keskihinta on yli 10 000 euroa.
Meillä grynderien käärimät rahat ovat pientä siihen verrattuna: Kaupunkilaisten hyvinvointi uhrataan pienten pikavoittojen hurmassa ja jälkipolville jätetään uusia ongelmarakennuksia.
Helena Petäistö on Pariisissa ja Helsingissä asuva toimittaja, kolumnisti sekä tietokirjailija.