Työttömien panosta tarvitaan palokuntien vapaaehtoistyössä kipeästi varsinkin syrjäseuduilla. Korkean työttömyyden alueilla on kuitenkin vaikea koota pelastustoimintaan tarvittavaa joukkoa, kun työttömät karttavat puuhaa siksi, että he menettävät osan palokuntatyöstä saamastaan korvauksesta tiukkojen päivärahasääntöjen takia.
Vielä 1990-luvulla työttömät saivat ansaita sivutuloja 750 markkaa niin, että työttömyyspäiväraha säilyi ennallaan. Nyt myös vapaapalokuntien varallaolokorvaukset pienentävät työttömyystukea. Verojen jälkeen työtön saa palokuntatyöstä huomattavasti vähemmän kuin työssä käyvä vapaapalokuntalainen, ja se kismittää työttömiä vapaapalokuntalaisia.
Työttömien tasavertainen kohtelu on kaunis periaate, mutta on muistettava myös yhteiskunnan etu. Vapaapalokunnissa tehdään uhrautuvaa, monesti myös vaarallista työtä. Siitä saatavat korvaukset eivät ole kenellekään pääasiallinen houkutin olla mukana, mutta jonkinlainen kannuste tarvitaan. Kannustavuudelta putoaa kuitenkin pohja, kun käteen jäävä korvaus vaihtelee suuresti riippuen siitä, onko työssäkäyvä vai työtön.
Tilanne on erityisen hankala pitkien etäisyyksien Lapissa. Siellä noin viidennes sopimuspalokuntien väestä on työttömiä. Lapissa on vakinaiset palokunnat vain Rovaniemellä ja Kemi-Tornion alueella. Koko muu Lappi on sopimuspalokuntien aluetta.
Parasta tietysti olisi, jos yhteiskunta kykenisi poistamaan täysin työttömyyden myös Lapista. Silloin kaikki vapaapalokuntalaiset saisivat tasa-arvoisen korvauksen. Kun sellaisesta ei kuitenkaan ole lähiaikana toivoakaan, on syytä pohtia vakavasti erityisratkaisuja palokuntatyön tueksi.