Suuri joukko suomalaisia viettää vähintään 190 päivää vuodessa terveydelleen vaarallisessa tilassa. Suurimmalla osalla heistä ei ole varaa valita: päiväkotiin ja eskariin on usein pakko mennä, samoin peruskouluun. Lasten ja heidän parissaan työskentelevien aikuisten terveys ja hyvinvointi uhrataan välinpitämättömyyden ja näennäisten säästöjen alttarilla, koska puolustuskyvyttömiä on helppo mätkiä.
Puhtaiden, terveiden ja turvallisten päiväkotien ja koulujen pitäisi olla sääntö, mutta nyt ne ovat poikkeus. Kaksi kolmasosaa kaikista kouluista ja päiväkodeista kärsii sisäilmaongelmista. Toisten ihmisten terveydellä ja hyvinvoinnilla leikkiminen on sairasta, typerää ja kuvottavaa. Lapset eivät selvästikään ole päättäjien suosiossa.
Sisäilmaongelmiin johtavat syyt eivät johdu tiedon tai osaamisen puutteesta. Suomessa osataan suunnitella ja rakentaa erinomaisia, terveitä, toimivia ja hengittäviä rakennuksia.
Aiemmin tehtyjä virheitä pystytään paikantamaan ja korjaamaan.
Ensisijainen syy ongelmiin on ollut ja tulee vastakin olemaan raha. Tänään säästetty euro tulee huomenna kalliiksi, mutta pakko on säästää, vaikka ei halpa hyväksi muutu.
Tiedetäänhän se, että köyhällä ei pitäisi olla varaa ostaa halpaa, mutta rahan puutetta surkuttelevat kunnat ja kaupungit eivät tätä ohjetta ole sisäistäneet.
Koulujen ja päiväkotien korjausvelka lienee tällä hetkellä muutamia miljardeja euroja. Aina kun puhutaan miljardeista, alkaa päättäjiä huimata. Vakavasti sisäilmasta sairastuneita on kymmeniä tuhansia ja kosteusvauriomikrobeille altistuneita lähemmäs miljoona, mutta nämä luvut eivät aiheuta yhtä suurta ahdistusta kuin kiinteistöjen valtavat korjauskulut.
Kosteus- ja homevaurioista aiheutuvat terveyshaitat maksavat yhteiskunnallemme vuosittain noin 450 miljoonaa euroa. Nämä kulut on pakko maksaa, mutta sisäilmaongelmien kanssa kamppailevia päiväkoteja tai kouluja ei ole pakko korjata ennen kuin on ihan pakko.
Kun ensin on säästetty rakennuskustannuksissa ja sisäilmaongelmia alkaa ilmaantua, on tavallista, että niiden olemassaolo halutaan kiistää. Oireita vähätellään, tutkimusten kanssa vitkastellaan, ihmisiä syyllistetään.
Se, että ihmiset reagoivat sisäilmaongelmiin yksilöllisesti, tekee ilmiöstä haastavan. Joku saa voimakkaita oireita heti, toisella oireita ilmaantuu hiljalleen vuosien saatossa ja joku onnekas ei ole moksiskaan. Ensimmäiset oireilijat leimataan usein psyykkisesti sairaiksi.
Oppilaan oikeus turvalliseen oppimisympäristön määritellään perusopetuslaissa.
Sisäilmaongelmainen rakennus ei ole turvallinen oppimisympäristö, mutta tässä tapauksessa oppilaan oikeudet ovat usein puhdasta sanahelinää.
Voimakkaasti oireileva oppilas saatetaan siirtää toiseen kouluun, pahimmillaan hän voi joutua kotiopetukseen.
Myös ne, jotka eivät heti saa oireita, altistuvat mikrobeille. Pohjimmiltaan on kyse riskien arvioinnista: Kuinka todennäköistä on, että lapset tai opettajat sairastuvat? Jos suurin osa pystyy oleskelemaan tiloissa oireettomina, ajatellaan helposti, ettei korjauksilla ole kiire.
Kun päiväkoteja ja kouluja rakennetaan tai korjataan, olisi hyvä, että asian kanssa tekemisissä olevilla päättäjillä, suunnittelijoilla, rakentajilla ja tarkastajilla olisi näissä kohteissa omia lapsia.
Kun rakennusta ajattelee vain rakennuksena, on helppoa oikaista ja säästää kustannuksissa, tehdä nopeasti ja halvalla. Kun rakennusta ajattelee paikkana, jossa oma lapsi viettää monta vuotta elämästään, on kynnys hutilointiin suurempi.
Joillain paikkakunnilla on onnistuttu rakennuttamaan ja rakentamaan terveitä, sisäilmaltaan puhtaita päiväkoteja ja kouluja. Näitä yksittäistapauksia sietäisi tarkastella lähemmin ja miettiä, miten ja miksi asiat on niiden kohdalla onnistuttu tekemään oikein.
Ehkäpä uuden lastensäilytysrakennuksen seinään voisi lätkäistä QR-koodin, jonka lukemalla kuka tahansa saisi tietoonsa kaikki rakentamisessa mukana olleet tahot ja henkilöt.
Rakennuttajissa ja rakentajissa on eroja.
Hyvät ansaitsevat kiitosta, huonot saisivat kadota alalta.
Vastuu on ihmeellinen asia. Pidämme itseämme suoraselkäisenä kansana, mutta yksilötasolla vastuun pakoilu tai sen sysääminen muiden kontolle on tavallista.
Kiinteistöjen, myös surkeasti rakennettujen, kunnosta vastaa aina niiden omistaja, joka päiväkotien ja koulujen osalta on yleensä kunta tai kaupunki. Näin vastuun kantava taho hämärtyy jonnekin valtuustojen, hallitusten, lautakuntien ja viranhaltijoiden välimaastoon.
Ei olisi pahitteeksi, jos ruorin takana seisova henkilö osoittaisi johtajuutta, puolustaisi kaikkein heikoimpia ja sanoisi: ”Meillä jokainen lapsi ansaitsee puhtaan ja terveellisen oppimisympäristön, ja minä lupaan henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että näin myös tapahtuu.”
Kirjoittaja Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.
Kolumni on julkaistu alun perin Kalevassa 10.5.2016.