Suvi-Anne Siimes nousi 1998 vasemmistoliiton johtoon puolueen uudistajaksi, ohi oululaisen Martti Korhosen. Kaksi vuotta sitten Siimeksen kausi päättyi puolueen kannalta umpikujaan ja mahalaskuun. Tilanteen ratkaisijaksi nostettiin Korhonen, koeteltu ja kokenut järjestömies.
Ratkaisu oli vasemmistoliiton kannalta turvallinen, mutta politiikassa ei pelkkä turvallisuus riitä. Äänestäjätkin pitäisi saada huomaamaan, että puolue on olemassa ja että se tekee jotakin.
Kalevan tuoreessa gallupissa Martti Korhonen hävisi arvosanallaan 6,0 jokaiselle muulle eduskuntapuolueen puheenjohtajalle. Eikä sillä hyvä. Myös vasemmistoliiton kannattajat antavat Korhoselle kehnomman arvosanan toiminnasta kuin minkään muun puolueen kannattajat omalle johtajalleen.
Korhonen on pitkän linjan poliitikko, entinen ministeri ja puoluejohtajanakin hän on ollut jo hyvän tovin. Aikaa näyttöjen antamiseen on kyllä ollut, mutta jokin mättää. Vasemmistoliiton oppositiopolitiikka on ollut huomaamatonta ja ennalta-arvattavaa: teki hallitus mitä tahansa, vasemmisto soittaa vanhaa levyä ja sanoo siihen ei. Politiikassa tarvitaan kritiikin lisäksi myös uusia avauksia ja omia ajatuksia, ja niistä on puolueella ollut pulaa.
SDP:n rohkea valinta nostaa Jutta Urpilainen puheenjohtajakseen on periaatteessa jättänyt lisää pelitilaa vasemmistoliiton perinteiselle kentälle. Puolue näyttää silti jyskyttävän eteenpäin muuttumatta itse ja yrittämättä muuttaa muita.
Ei viimeaikaista kehitystä silti voi vain Siimeksen ja Korhosen niskoille kaataa. Vasemmistoliitto on poikkeuksellisen vaikea johdettava. Vanhat asenteet istuvat puolueessa syvässä.