Eilen pidettiin YK:n päämajassa New Yorkissa korkean tason kokous, jossa maailman ykkösjohtajat marssivat kertomaan uusista ilmastolupauksista. Tarkoituksena oli korkeimmalla mahdollisella poliittisella tasolla vauhdittaa YK:n ilmastoneuvotteluita, jotka alkavat Kööpenhaminassa 74 päivän kuluttua. Valmistelut ovat edenneet hitaanlaisesti, tulkinnat asetelmista vaihtelevat syvän epätoivon ja lievän optimismin välillä.
Jotta Kööpenhaminassa mitään saataisiin kasaan, tarvitaan ennen muuta poliittista johtajuutta ja esimerkkejä. Se oli New Yorkin tapaamisen tarkoitus.
Pitkään oletettiin, että johtajuus olisi tässä vaiheessa Yhdysvalloilla. Barack Obama ei kuitenkaan lupauksia ole voinut lunastaa. Maan uudet ilmastolait ovat jumissa kongressissa, eikä amerikkalaisten todellisista teoista voi vieläkään sanoa mitään varmaa. Yhdysvaltain rooli on alkanut herättää turhautumista, vaikka maan piti olla jo veturina.
Sen roolin voi yllättäen ottaa Kiina, jonka presidentin Hu Jintaon ilmastopuhetta odotettiin New Yorkissa enemmän kuin mitään muuta. Kiinan linjauksilla voi olla Kööpenhaminan kannalta ratkaiseva merkitys.
Tähän asti ilmastoveturina on ollut ennen muuta Euroopan unioni. Se linja on jatkunut: pari viikkoa sitten komissio teki ensimmäiset laskelmat siitä, millaisiin rahallisiin panostuksiin EU voisi olla valmis. Se oli tärkeää, sillä ilman rahoituskysymysten ratkaisua ei Kööpenhaminassa mitään tulosta synny.
Mutta EU on ratkaisevilla hetkillä rampa. Uutta komissiota ei ole nimetty, ei ole tietoa uudesta ympäristökomissaarista, saati sitten ilmastokomissaarista, jollainen todennäköisesti nyt myös nimetään. Ja jos irlantilaiset reilun viikon päästä äänestävät Lissabonin sopimuksen uudestaan kumoon, EU päätyy koko syksyksi joka suhteessa umpikujaan.
Suomi on tässä kuviossa pieni pelaaja, mutta ei sen tarvitsisi olla ihan niin pieni kuin tähän asti on nähty. Etenkin vertailu toisiin pohjoismaihin on jopa kiusallista.
Tanska on ilmastokokouksen isäntänä tietysti oma lukunsa. Maan pääministeri Lars Løkke Rasmussen ja ilmastoministeri Connie Hedegaard ovat nyt esillä ykkösniminä aivan joka paikassa. Se tulee kokousisännän roolin myötä, mutta mistä se rooli sitten tuli? Ilmastokokouksen olisi pitänyt olla alun perin Väli-Amerikassa. Kun siellä ei ollut ketään halukasta järjestäjää, Tanska nykäisi itselleen yhden kaikkien aikojen näkyvimmistä kansainvälisistä kokouksista.
Sellaista kutsutaan aloitteellisuudeksi.
Ruotsi on nyt esillä kiertävän EU-puheenjohtajuuden myötä. On paha sanoa, millainen Ruotsin ilmastorooli olisi muuten ollut. Nyt se on erittäin näkyvä.
Norja taas on muuten vain, aivan omia aikojaan, kovin aktiivinen. Pääministeri Jens Stoltenberg esimerkiksi on hyvin vahvasti yrittänyt edistää Kööpenhaminan pakettiin kuuluvaa osiota metsäkadon ehkäisystä.
Metsäpolitiikka olisi voinut olla Suomenkin erityisalaa, mutta Suomi ei ole profiloitunut kunnolla mihinkään. Valtiojohto ja ministerit käyvät kyllä näissä kokouksissa ahkerasti, puhuvat asioista, ovat mukana, mutta siinä se. Mitään erityistä omaa aloitetta ei näy, ollaan EU-maa muiden joukossa.
Se on merkillistä, etenkin kun tilaisuus kyllä olisi ollut käsillä.
Heti kun nykyinen hallitus nimettiin, vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen ryhtyi vetämään valtioneuvoston kansliassa tulevaisuusselontekoa ilmasto- ja energiapolitiikasta. Se oli hallitusneuvotteluissa vihreiden vaatima paikkaus siitä, ettei puolue voinut saada kahta ministerinpaikkaa enempää.
Tynkkysen johdolla tulevaisuusselontekoa on laadittu todella perusteellisesti. Se tähtää vähintään 80 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2050 mennessä ja esittää neljä "polkua", joilla Suomi voitaisiin rakentaa vähäpäästöiseksi. Moni maa on puhunut tällaisista tavoitteista, mutta aika harvalla on esittää konkreettinen ohjelma.
Tämä olisi ollut jo nyt todellinen valttikortti. Selontekoon nojaten Suomen johto olisi juuri nyt New Yorkissa voinut näyttää hyvää esimerkkiä, esiintyä edelläkävijämaana, koettaa sen kautta oikeasti edistää Kööpenhaminan elintärkeää tulosta.
Selonteko on ollut jo keväästä käytännössä valmiina, mutta eduskunnalle se on tulossa vasta lokakuun puolivälissä. Syyksi on mainittu eduskunnan aikatauluongelmat.
Näin siis on haudottu kuukausikaupalla paperia, jonka avulla olisi voitu jo kauan heiluttaa uskottavasti Suomen lippua kansainvälisillä areenoilla ja jolla kotimainenkin ilmastokeskustelu olisi saanut aivan uutta vauhtia ja sisältöä.
Vaan ei kun ei. Mieluummin on annettu ajan kulua ja esiinnytty ratkaisevan kesän ja syksyn ajan maana, jolla ei näissä asioissa ole mitään omaa sanottavaa. Tämä vaatimattomuus ei ole kaunistanut ketään.