Laajoihin sosiaalisiin panoraamoihin mieltynyt brittikirjailija Zadie Smith kuvaa kolmannessa romaanissaan varsin nuorta yhteiskuntaluokkaa, postmoderneista taiteenteorioista kinastelevaa yliopistoälymystöä. Kaikki muu kirjassa onkin vanhempaa perua - tyyli, tunnelma ja sydämen ristiriidat.
Itse asiassa Smith tunnustaa jo alkusanoissaan, että Kauneudesta on omistettu hänen suuresti ihailemalleen E. M. Forsterille (1879-1970), jonka pääteosta Talo jalavan varjossa hän myös mukailee heti seuraavalla sivulla. "Aloitetaan vaikkapa Helenan kirjeistä sisarelleen", kirjoitti Forster. "Aloitetaan vaikkapa Jeromen sähköpostiviesteistä isälleen", kirjoittaa Smith..
Forsterin tavoin Smith on sepittänyt monipolvisen inhimillisen komedian porvaristosta, jonka moraali ja säädyllisyys perustuvat paljolti siihen puskuriin, jonka taloudellinen turvallisuus tai akateeminen sivistys heidän ympärilleen luo.
Yhtäläistä on myös se, miten Forster näki kuningas Edwardin aikaisen tapakulttuurin vähitellen pois hiipuvana elämänmuotona, ja miten Smithille 1990-luvun humanistista tutkimusta leimanneet kulttuurisodat ovat jo eräänlainen historiallisen romaanin aihe.
Meillä ilmiötä tuskin huomasi, joten kaikki Smithin satiiriset viittaukset eivät tavalliselle suomalaiselle lukijalle ehkä avaudu. Sen sijaan angloamerikkalaisessa maailmassa tieteentekijöiden rintamalinjat olivat hyvinkin selviä.
Smithin sepittämä Rembrandt-tutkija Howard Belsey edustaa tyypillistä, esseisti John Bergerin mieleen tuovaa vasemmistoa, joka ei etsi kuvataiteesta esteettistä merkitystä vaan merkkejä maalausten ideologisista arvoista ja kapitalismin yleisistä valtarakenteista. Belseyn leppymätön vihollinen Monty Kipps puolestaan yhtyisi todellisen elämän taidehistorioitsija John Richardsoniin, joka piti Bergerin analyysejä taiteelle vahingollisina ja hänen puheitaan monikulttuurisuudesta ja feministisistä näkökulmasta poliittisesti korrektina humpuukina.
Smith taitaa sekä edistyksellisen että konservatiivisen retoriikan kiemurat niin moitteettomasti, ettei hänen tarvitse ottaa suoraa kantaa kummankaan vahvuuksiin tai heikkouksiin. Pikemminkin niistä muodostuu yhdessä romaanin sosiaalinen näyttämö, joka on yhtä todellinen ja yhtä hauras kuin Forsteria askarruttanut keskiluokan taloudellinen arki britti-imperiumin viimeisinä aikoina.
Niinpä draama ei synny siitä, mihin Belsey ja Kipps uskovat, vaan siitä mille he uskomuksissaan sokeutuvat.
Jopa vahinko, jota he aiheuttavat läheisilleen, jää heiltä usein huomaamatta. Mitään julmaa rangaistusta tästä laiminlyönnistä ei silti seuraa, sillä forsterilaisen kaavan mukaan kaikki tapahtuu osana ajan ja sukupolvien muutosta, jonka kokonaisuutta romaanin yksittäiset henkilöhahmot eivät kykene lukijan tavoin havaitsemaan.
Ehkä juuri tämän vaatimattomuutensa ja moraalisen nöyryytensä johdosta E. M. Forsteria ei yleensä ole luettu todella suurten kirjailijoiden joukkoon, mikä kohtalo seurannee myös Zadie Smithiä. Toisaalta etevä Smith tuskin panee pahakseen, jos hänen kirjailijanlaatuaan kuvataan samoin sanoin joilla Forster kuvasi rakastetuinta romaanihahmoaan, Margaret Schlegeliä:
"Hän ei ollut kaunis eikä verrattoman lahjakas, mutta hänessä oli jotakin joka korvasi kummankin ominaisuuden - jotakin josta parhaiten saattoi käyttää nimitystä syvä eloisuus, jatkuva ja vakava halu suoda vastakaikua kaikelle, mitä hän kohtasi elämän tiellä."