Kipeää tekee. Muuta johtopäätöstä ei voi tehdä viisi päivää jälkeen sen, kun eduskunta antoi tukensa samaa sukupuolta olevien avioliitolle.
Osa äänestyksessä häviölle jääneistä kansanedustajista sekä sisäministeri Päivi Räsänen (kd.) haaveilevat jo revanssista nostamalla esille mahdollisuuden, että uusi eduskunta estäisi lain voimaantulon. Räsänen ilmoittikin jo, ettei kristillisdemokraatit lähde seuraavaan hallitukseen, jos se edistää uutta avioliittolakia.
Epäilemättä Räsänen oli aidosti pettynyt äänestystulokseen, mutta kommentissa näkyi myös se, että kokenut poliitikko haistoi mahdollisuuden päästä hallitukseen yhdessä lakia vastustaneen keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän ja perussuomalaisten Timo Soinin kanssa.
Huomattava osa lain vastustajista on perustellut kantaansa kristillisillä arvoilla. Kristillisdemokraattien kansanedustajista kaikki olivat yksimielisesti tasa-arvoista avioliittolakia vastaan.
Keskusteluissa tasa-arvoisesta avioliittolaista on vedottu yllättävän paljon Raamattuun, vaikka ollaan päättämässä maallisen oikeuden lainsäädännöstä. Ja kun yksi on vetänyt Raamatun esiin, keskustelu on usein myös jatkunut raamatullisessa hengessä eli on ryhdytty keskustelemaan Raamatun tulkinnoista.
Keskustelu avioliittolain muutoksesta osoittaa, miten vahva asema kirkolla ja uskonnolla edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa on.
Uskonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutusta tutkiva teologian tohtori, professori Risto Saarinen arvioi, että esimerkiksi Ruotsissa kirkolla ei ole enää ”julkisen hyväksyjän” asemaa samalla tavalla kuin Suomessa. Meillä seksuaalivähemmistötkin pitävät vielä tärkeänä kirkon hyväksyntää.
Kristillinen vakaumus näyttää hämmentävän usein tarkoittavan samaa kuin arvokonservatiivisuus: parempi kun mikään ei muutu. Kun arkkipiispa Kari Mäkinen asettui muutoksen kannalle, suomalainen konservatiivi purki pettymyksensä tappioon uudesta avioliittolaista pikaerolla kirkosta.
Ei se ihme ole, sillä historian valossa konservatiivi on voinut luottaa siihen, että kirkko pitää kiinni vanhasta järjestyksestä. Niin se pitää nytkin, mutta pelkkä arkkipiispan vihje muusta riitti.
Jos se kirkollisista piireistä olisi ollut kiinni, Suomen naiset eivät olisi saaneet 1906 äänioikeutta ja oikeutta asettua ehdolle vaaleissa, kärkipäässä koko maailmassa. Seurakuntavaaleissa nainen saikin vaalikelpoisuuden vasta 1923.
Kirkossa naisen aseman parantaminen on Suomessa ollut kovan takana verrattuna läntisiin naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan.
On vaikea käsittää, että Tanska hyväksyi naispappeuden jo 1948, Ruotsi 1950-luvun lopulla ja Norjakin muutamaa vuotta myöhemmin.
Suomessa asialle oltiin kypsiä vasta vuonna 1986, jos niin voi sanoa ottaen huomioon, kuinka naispappeudesta on syntynyt seurakunnissa porua aivan viime vuosiin asti.
Tiukassa oli Suomessa myös naisen oikeus halutessaan säilyttää oma sukunimensä naimisiin mennessään. Puolueista sitä vastustivat raivokkaimmin samat piirit kuin tasa-arvoista avioliittolakiakin: Kristillinen Liitto ja SMP, jonka seuraaja vuonna 1995 perustettu Perussuomalaiset on.
Ilkeä voisi sanoa, että kun konservatiivien mahdollisuudet pitää naiset perinteisessä roolissa ovat käyneet vähiin, yritetään nyt pitää kiinni siitä, että edes seksuaalivähemmistöihin kuuluvia saisi sortaa.
Professori Saarinen arvioi, että Suomen arvokonservatiivisuutta Pohjoismaihin verrattuna voi selittää ankarammilla olosuhteilla, kuten 1900-luvun useilla sodilla.
Saarisen mukaan perussääntö on, että uskonnon tila on sitä suurempi mitä epävarmempi yhteiskunta on. Omaa kieltään menneisyydestä kertovat myös herätysliikkeiden vahva rooli Suomessa. Nekin ovat olleet vastauksia yhteiskunnallisiin murroksiin. Olojen parantuessa uskonto mukautuu, tavallaan laimenee.
Kolumni