Jos EU:ssa joskus keksitään laatia direktiivi, jolla konserttien ohjelmat muokataan erilaisiin formaatteihin, henkistyneen taidemusiikkikonsertin kaava voisi olla seuraavanlainen: soitetaan vain Mozartin, Beethovenin, Schubertin tai Brahmsin musiikkia.
Esitettävien teosten tulee olla sonaatteja ja esiintyjät toimivat jossain merkittävässä eurooppalaisessa musiikkikorkeakoulussa vähintään professoreina.
Iloista väriä lavalle voi tuoda Wiener Urtext Editionin kirkkaanpunainen kansi.
Beethovenia lukuun ottamatta suunnilleen näillä eväillä oli rakennettu Raahen Musiikkiviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti, jossa soittivat Christian Altenburger (viulu) ja Avedis Kouyoumdjian (piano).
Illan ohjelman avasi W.A. Mozartin Sonaatti pianolle ja viululle B-duuri KV 454. Tulkinta oli eloisaa ja oivaltavaa Mozart-soittoa, jossa johtajan rooliin nousi kuin luonnostaan Kouyoumdjianin säkenöivä pianismi.
Duon yhteistyö edusti kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja oli aivan yhtä mielenkiintoista seurata ideoitten singahtelua muusikoitten välillä kuin säveltäjän leikittelyä klassisilla muotorakenteilla.
Franz Schubertin Sonaatti viululle ja pianolle A-duuri op. posth. 162 on viulistien keskuudessa suosittu teos. Sonaatti edustaa säveltäjän varhaisempaa tuotantoa ja on kaikessa lyyrisessä herkkyydessään myös jollain tapaa nukkavieru, ainakin kun se litistetään kahden mestarillisen sonaatin väliin.
Altenburgerin ja Kouyoumdjianin tulkinta oli huolitellun tyylikäs, eikä jättänyt juuri toivomisen varaa. Teoksen ujo ja yleisöä kosiskelematon sävelkieli yhdistettynä sangen pieneen kuulijakuntaan saivat vain Raahesalin tuntumaan kovin suurelta hallilta.
Konsertin kolmas teos oli Johannes Brahmsin Sonaatti pianolle ja viululle A-duuri op.100. Säveltäjän kolmesta viulusonaatista tämä on kaikkein lyyrisin ja myös mittasuhteiltaan pienin.
Duon Brahms-tulkinta ei mielestäni noussut aivan konsertin alkupuoliskon tasolle. Musiikin hillityn julkisivun takana jylläävät kuitenkin suuret tunteet, ja tämä kätketty hurjuus tuntui tällä kertaa jäävän liiaksikin piiloon.
Esityksen onnistumisprosenttikaan ei ollut aivan samaa tasoa ohjelman klassisempien teosten kanssa. Kouyoumdjianin osalta asioiden kulkuun vaikutti todennäköisesti myös sivunkääntäjä, jonka ilta ei niin sanotusti mennyt aivan putkeen.
Lopuksi taiteilijat esittivät vielä Brahmsin Scherzon c-molli, ja tässä teoksessa kuultiin sitten jo kaivattua hurjuuttakin. Yleisön kannalta herätys loppumetreillä tuli kuitenkin ilmeisesti liian myöhään. Taitavan duon saamat loppuaplodit vaikuttivat nimittäin enemmän kohteliailta kuin innostuneilta, ja kun vielä sekä yleisöllä että esiintyjillä tuntui olevan kiire pois sai konsertti tarpeettoman nuivan lopun.
Totuus kuitenkin taitaa olla, että kuullun kaltainen ohjelma toimii parhaiten vaikkapa Kuhmon Kamarimusiikissa, kun sali on täynnä taidelajin pikkuhienouksiin vihkiytynyttä yleisöä. Pimeänä, lumipyryisenä arki-iltana konserttiin tullaan varmasti myös viihtymään eikä pelkästään henkistymään.
Hannu Hirvelä