Perinteinen tulopoliittinen sopimusjärjestelmä on tullut tiensä päähän. Sen saavutukset ovat kiistattomat eikä konsensusta kannata hylätä, mutta aika vaatii toisenlaisia toimia.
Yhtenä merkittävänä tekijänä Suomen menneiden vuosikymmenten menestykseen on pidetty yhteiskunnan eri eturyhmien yhteistyöhön perustuvaa politiikkaa, niin sanottua konsensusta.
Tämän peruspilarina ovat olleet tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joiden tekemiseen valtiovalta on osallistunut työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen rinnalla.
Nyt tämä tie näyttää kuljetun loppuun. Siitä osoituksena on työmarkkinajärjestöjen kesken pitkään vallinnut kyvyttömyys sopia juuri mistään sekä toisaalta hallituksen neuvottomuus tehdä työelämään liittyviä päätöksiä tällaisessa tilanteessa.
Konsensuspolitiikan saavutukset menneiltä vuosikymmeniltä ovat kiistattomat, ja siksi sen parhaat puolet pitäisi kyetä jalostamaan soveltuviksi tähän aikaan. Konsensusta tarvitaan, sillä sen vaihtoehto on kansakunnan jakautuminen entistä enemmän vastakkaisiin ryhmiin. Siitä puolestaan kärsisivät kaikki.
Kolmikantainen päätöksenteko on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtajan Vesa Vihriälän tällä viikolla julkaiseman EVA-analyysin mukaan menettämässä pysyvästi voimansa.
Vihriälän mielestä vaihtoehto on joko tunnustaa olosuhteiden muuttuneen ja sopeuttaa menettelytavat sen mukaisesti tai ylläpitää illuusiota sellaisesta sopimisen tavasta, joka ei enää toimi. Jos illuusiota ylläpidetään, petytään, kuten hän kirjoittaa.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa perinteinen tulopoliittinen mekanismi ei yksinkertaisesti toimi. Tälle löytyy selityksensä teollisuuden kansainvälistymisestä sekä myös EU-jäsenyyden valtion toimivaltaan mukanaan tuomista muutoksista.
Kansainvälistyneet yritykset ja niitä edustavat työnantajajärjestöt eivät halua enää sitoutua samalla tavalla kansallisiin ratkaisuihin kuin aikaisemmin. Toisaalta EU-jäsenyys on vienyt valtiolta jotakin työkaluja, joilla se on aikaisemmin voinut edesauttaa sopimusten syntymistä.
Maailma ympärillä on muuttunut niin paljon sitten vuoden 1968 Liinamaan sopimuksen, jota on pidetty tulopoliittisten sopimusten lähtölaukauksena.
Kolmikantaista sopimista on koko ajan arvosteltu demokratian näkökulmasta. Onhan se merkinnyt sitä, että osa demokraattisille instituutioille kuuluvasta päätöksenteosta on luovutettu ulkoparlamentaarisille voimille.
Tältä osin kritiikki on aiheellista. Toisaalta voidaan kysyä, oltaisiinko jollain muulla tavalla päästy kansakunnan kannalta parempiin tuloksiin.
Pienen maan voimavaroihin kuuluu se, että kyetään löytämään yhteisymmärrys yhteiskunnan tilasta ja tavoitteista. Tarve muodostaa mahdollisimman laajasti hyväksytty näkemys siitä, missä ollaan ja mihin pyritään, ei ole kadonnut mihinkään.
Konsensusta ei kannata heittää historian tunkiolle, vaan kehittää edelleen niin, että sen avulla kyetään vahvistamaan maan taloutta ja kansakunnan eheyttä myös tulevaisuudessa.