Jätetään äänestämättä, koska politiikka on rikki. Protestiäänestetään, koska politiikka on rikki. Erotaan puolueesta, koska politiikka on rikki. Perustetaan uusi puolue, koska politiikka on rikki. Kehitetään kansalaisten osallistumista, koska politiikka on rikki. Halutaan vahvistaa olemassa olevaa, koska politiikka on rikki.
Viimeisen viiden vuoden aikana on tullut tavaksi todeta, että politiikka on rikki. Ongelmaan on esitetty myös lukuisia ratkaisuehdotuksia: kansanvallan peruskorjausta, puolueiden pelastamista ja kansalaisten uudenlaista osallistamista.
Ovatko edustuksellisen demokratiamme rakenteet todella saneerauksen tarpeessa vai ovatko kansanvallan korjausvaateet enemmänkin vain kaipuuta takaisin konsensuksen aikaan?
Kyse on toisaalta mielikuvista ja toisaalta todellisuudesta. Äänestäjät peräänkuuluttavat enemmän eroja puolueiden välille, enemmän ideologiaa ja todellisia vaihtoehtoja, mutta haluaisivat, että päätöksenteko tapahtuisi sovussa. Ristiriitojen puiminen julkisuudessa näyttää riitelyltä.
Kaiholla muistellaan aikaa, jolloin ideologisia erimielisyyksiä on osattu puida kiihkottomasti. Että jalo ja kunnioittavassa hengessä käyty ideologinen taistelu on aiemmin johtanut yhteisesti jaettuun, kiistattomasti parhaaseen lopputulokseen.
Ideologia on kuitenkin aina herättänyt intohimoja. Niin oma kuin toisten virheelliseksi mielletty.
Nykymielikuva poliittisesta päätöksenteosta perustuukin pitkälti 1980-luvun lopulta alkaneeseen konsensuskauteen, jolloin äänestäjille vakuutettiin, ettei noudatetulle poliittiselle linjalle ollut olemassa vaihtoehtoja.
Tiukka talouskuri, sitoutuminen länsi-integraatioon ja globaaliin talousjärjestelmään hyväksyttiin lähes kautta linjan. Puolueiden väliset erot kaventuivat, kun kaikki ottivat askelia kohti ideologista keskustaa.
Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja lama loivat paradoksin, jossa niin sanottujen yleisten syiden poistuminen ei johtanutkaan vaihtoehtoisten tulevaisuuden kuvien räjähdysmäiseen kasvuun, vaan aiemmin väkipakolla tavoitellun konsensuksen omaehtoisempaan muodostumiseen.
Todellisuus on kuitenkin se, että eduskuntavaalien äänestysprosentti on laskenut 1960-luvun huippuvuosista 15 prosenttiyksikköä. Puolueiden jäsenmäärät ovat romahtaneet ja puolueuskollisuus on murtunut. Yhä useampi äänestäjä vaihtaa puoluetta vaalien välillä tai jättää äänestämättä.
Tämä heikentää ennustettavuutta ja on osoitus edustavuuden ongelmasta. Kysyntä ja tarjonta eivät enää kohtaa vaaliuurnilla kuten ennen. On tullut tunne, että politiikka on rikki.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana ihmisten väliset näkemyserot ovat kasvaneet etenkin arvoulottuvuudella. Tämä on näkynyt niin jytkyissä kuin vihreiden kasvaneena kannatuksena, ja siihen ovat myös muut puolueet reagoineet. Monessa puolueessa rajankäynti tapahtuukin puolueen sisällä, ei puolueiden välillä.
Näkemysten erkaantuminen toisistaan tekee kompromissien saavuttamisen vaikeammaksi ja luo mielikuvan, että politiikka on rikki. Luottamus poliittiseen päätöksentekoon ja sen oikeudenmukaisuuteen on heikentynyt. Valitettavan moni kokee, etteivät nykyinen järjestelmä tai nykyiset puolueet tarjoa vastausta arkielämän ongelmiin.
Toisaalta keskustelun polarisoituminen on saanut usean ns. nukkuvan äänestäjän lähtemään uurnille, mikä on kansanvallan kannalta aina positiivinen asia.
Ovatko politiikan ”start upit”, kuten Liike Nyt, vastaus muuttuvassa maailmassa nopeasti muuttuviin ja kehittyviin tilanteisiin? Voidaanko niiden avulla palauttaa luottamusta politiikkaan? Kenties. Uusilla, digitaalisilla osallistumisen tavoilla kansaa voidaan osallistaa myös vaalien välillä kertomaan mielipiteensä.
Yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin useita kysymyksiä, jotka vaativat pitkää valmistelua ja yhteisymmärryksen, konsensuksen saavuttamista. Tällaisissa kysymyksissä perinteisen puoluekentän ja kansanvallan hitaasti mutta varmasti etenevä koneisto on edelleen paikallaan.
Halua ja mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tulee kiistatta parantaa, mutta siihen tarvitaan niin uusia toimintatapoja kuin perinteistä puoluekoneistoa.
Vaikka aatteellisen yhdenmukaisuuden ja kollektiivisuuden aika lienee mennyttä yksilöiden etsiessä itsensä näköistä edustajuutta ja toimintamahdollisuuksia, puolueilla on paikkansa.
Vaalijärjestelmämme nojaa edelleen vahvasti puolueiden asettamien vaihtoehtojen varaan ja näistä vaihtoehdoista myös suurin osa äänestäjistä löytää oman edustajansa ja puolueensa. Politiikka ei ole peruuttamattomasti rikki, mutta päivitys 2.0 2000-luvun odotuksia vastaavaksi lienee tarpeen.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.