Jo joutui taas aika, jolloin voi kertoa tarinan kouluun kyllästyneestä pojasta. Hän itkeä tihrasi ja veti peittoa korville, kun isä herätteli koulutaipaleelle.
-- Reipastu, aamupala odottaa, ja laitoin eväätkin reppuusi. Puhtaat housut ja paita ovat tuolin karmilla.
-- En nouse. Koulussa on tylsää, kaverit haukkuvat ja vanhemmat kiusaavat.
-- Mutta sinä olet jo iso poika, 45-vuotias ja olet sitä paitsi koulun rehtori.
Kaikki pystynevät ainakin osin samastumaan tarinan rehtoriin; joskus uni maistuu makeammalta kuin työpaikka. Tutuilta tuntuvat uutiset, joiden mukaan opettajat väsyvät nykykouluissa. Oppilaita ei saa kuriin ja vanhemmat vaativat mahdottomia.
Pienet lapsukaiset puolestaan kirkuvat kuulemma opettajien kehotuksiin jo päiväkodeissa: "Et sä mua määrää".
Kasvattajalta vaaditaan kykyä sanoa "kyllä määrään". Käskyn päälle on jatkettava vuoropuhelua ja annettava selkeät ohjeet, että lapsi tekee niin kuin sanotaan. On nimittäin niin, että aikuinen määrää lapsen tekemisistä vähintään 18-vuotiaaksi, mikä näyttää unohtuneen liian usealta vanhemmalta.
Kasvatuksen ammattilaiset puhuvat ylihuolehtivista, lapsensa pilalle passaavista aikuisista. Heitä kutsutaan urheilupelin tapaan curling-vanhemmiksi, jotka sutivat vaikeudet lapsen elämästä. Pahimmillaan vanhemmat täyttävät lastensa kaikki toiveet, jotta jyrkijutat eivät pettyisi. Toinen ääripää ovat lapsista piittaamattomat tai kasvattamaan kyvyttömät aikuiset.
Molemmissa tilanteissa vanhemmat väistävät kasvatusvastuunsa ja siirtävät huolen rajoista lapselle. Tuloksia näemme joka päivä välinpitämättömyytenä tai ilkivaltana. Tunnetaan oikeudet, mutta velvollisuudet yltiöyksiöllisessä minäminä-yhteiskunnassa ovat hukassa.
Koulutuksen laatutasoa yksinkertaistetaan mittareilla. Pärjäämme kansainvälisissä matematiikkavertailuissa, huippulukioihin poimitaan kympin nuoria, jotkut yliopistot yltävät kärkilistoille ja niin edelleen.
Onkohan kuitenkin käymässä niin, että tehokkuus- ja kilpailupaineet unohtavat opetuksen ydinsisällön eli kasvatuksen.
Tulosvaatimukset vähättelevät kasvatusammattilaisten luovaa osaamista.
Pitäisiköhän koulutuksen laatua mitata enemmän ihmisen kasvulla suhteessa itseensä? Toiseksi suhteessa toisiin ihmisiin.
Kolmanneksi suhteessa luontoon. Vain ne ovat yleisinhimillisiä maailmanlaajuisia mittareita, joita kutsutaan myös sivistyksen osa-alueiksi. Suhde tekniikkaan ei sitä ole, vaikka innovaatiot tuntuvat korostavan koneuskoa.
Kasvun ohella oppijat tarvitsevat tekemistä. Kasvatustieteilijät sanovat, että lapsen kehon hallinta vaikuttaa luku- ja kirjoitustaidon kehittymiseen. British Medical Journal -lehdessä julkaistun tuoreen tutkimuksen mukaan kömpelöillä, huonoista kädentaidoista ja heikosta lihashallinnasta kärsivillä 7--11-vuotiailla lapsilla on suurempi todennäköisyys tulla sairaalloisen lihavaksi tai sairastua sokeritautiin.
Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen matematiikan dosentti Osmo Pekonen muistutti Helsingin Sanomien kolumnipalstallaan "huippututkimuksen" sijasta huippuopetuksen tarpeesta. Pekonen tähdentää, että huippututkijat kasvavat vain huippuopettajien ansiosta. Hyvä opetus palautuu Sokratesiin; sokraattinen opettaja ei kerro tietoa valmiina, vaan hän luo uutta kyselemällä, tutkimalla ja tekemällä kaiken yhdessä oppilaidensa kanssa.
***
Pekingin puistot täyttyvät aamuisin voimistelijoista. Kiinalaiset uskovat aamujumpan rauhoittavan ja pitävän ihmisen terveenä. Suomalaiset koulut voisivat ottaa yhteisen voimistelutuokion aamunavaukseen.