Aamu vielä hämärtää, kun värikäs joukko Barentsin nukketeatteritaiteilijoita vaeltaa Oulun rautatieaseman laiturilla kolme.
Päämääränä on viimeinen vaunu numero nolla. Se on Rovaniemen-junaan liitetty nukketeatterivaunu.
Hiljainen lumisade saattelee lähtijöitä.
Uneliaisuus on tiessään, kun päästään sisälle ja konduktööri kajauttaa kaiuttimesta: "Hyvää huomenta vaan kaikille nukketeatteriesittelijöille. Toivotan hyvää matkaa!"
Kun konnari Aimo Pallari tulee lippuja tarkastamaan, hän kokee elämänsä yllätyksen. Hollantilainen nukketeatteritaiteilija Steven Luca Groenen (s. 1970) kutsuu hänet kahden minuutin mittaiseen yksityisnäytökseen.
Matka Marokkoon
Konduktööri saa eteensä laatikon, jossa on kuusi lokeroa. Kaikissa on yksi esine, josta hollantilaistaiteilija on valmis tekemään teatteria - katsojan kämmenellä.
"Pähkinät kätkevät herkullisen, sydämen muotoinen piparkakkumuotti hyvin romanttisen ja ratas hyvin vihaisen tarinan", Groenen opastaa valitsijaa.
Pallari valitsee pähkinät. Hän saa kämmenelleen suklaakonvehdin. Musiikki alkaa soida ja tikkuun kiinnitetty cashewpähkinä alkaa työntää ähisten pyöreämpää ruskeaa pähkinää. Toinen pähkinä pyörii kikatellen alas konnarin paidanhihaa.
Yleinen ihastus ympäröi tätä miniatyyriteatteria.
Jos valitsee suolapurkit, joutuu Marokon autiomaahan.
"Suolapurkkien muoto tuo mieleen marokkolaiset aavikkotemppelit. Tämä on minulle kaikkein vaikein. Kaikkein runollisin. Ihmiset valitsevat useimmiten sydämen tai pähkinät", Groenen selittää ja kaataa matkalaisen kämmenelle suoladyynejä.
"Etsin ja tutkin yhä, miten näin intiimin ja pienimuotoisen näytelmäkappaleen voi esittää."
Miniatyyrinukketeatteri on tekijälle hyvin henkilökohtainen asia.
"Olen jossakin määrin ujo. Minun on vaikea katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Mutta tässä Handland-esityksessä on todella tärkeää puhua ihmisille ja koskettaa heitä. Niinpä tämä on haastavaa myös itselleni."
"Palaan itse asiassa omaan lapsuuteeni, kun olin noin viisivuotias ja leikin yksin makuukamarissa ja keksin tarinoita. Toivon, että ihmiset aistivat sen ja siirtyvät itsekin ajassa taaksepäin. Tämä on kirjaimellisesti leikkiä."
Vartalosta näyttämö
Rovaniemellä Groenen piti työpajan, jossa pyrittiin nukketeatterin alkulähteille. Hän pyysi osanottajia pohtimaan, mitä materiaali itse ehdottaa.
"Missä piilee tuulen kuljettaman sanomalehden kauneus?"
Steven Luca Groenen nauttii katuteatterista ja suorasta yleisökontaktista. Ennen nukketeatterialalle antautumista hän opiskeli viisi vuotta designia.
"Viisi vuotta minulle hoettiin, että kaiken suunnittelemani täytyy olla kaunista. Nukketeatterissakin kaikki on usein liian valmista, ready-made. On hyvä palata joskus taaksepäin, unohtaa nukke ja keskittyä antamaan elämä elottomille esineille."
Groenen pyrkii avaamaan uudelleen teatterin mystiikan.
"Minun piti kerran esiintyä erittäin pienessä tilassa, erään ihmisen kotona. Silloin päätin tehdä esityksen vartalolle. Sain idean eräästä Fuselin maalauksesta, jonka nimi on Painajaisuni. Siinä kaunis nainen lepää vuoteellaan ja hänen ympärillään ovat unen hahmot hevonen ja peikko. Silloin ajattelin, että olisi hienoa tehdä ihmisvartalosta esityksen näyttämö. Vartalo voi liikkua, se voi muuntua aina uusiksi maisemiksi. Ihastuin siihen kerta kaikkiaan. Käsivarresta voi tulla vuori. Ei tarvita mitään teknisiä laitteita."
Nukketeatterilla on edelleen stigma, että se on tarkoitettu vain lapsille.
"Itse haluan rakentaa esityksiini kerroksia, että niissä olisi haastetta myös aikuisille. Että hekin hämmästyisivät: mitä oikein tapahtuu."