Yhteiskunnallinen keskustelu ja poliittinen päätöksenteko on aina ollut täynnä vastakkainasetteluja ja eriäviä näkemyksiä siitä, millainen on parempi tulevaisuus ja kuka sen saa määritellä. Poliitikkojen ohella siihen ottavat osaa myös tutkijat väitellessään muun muassa siitä, millainen päätöksentekojärjestelmä olisi demokratian toteutumisen kannalta tavoiteltavin.
Vaikka moni poliitikko, tutkija ja äänestäjä tunnustaa sen, ettei olemassa oleva järjestelmä ole täydellinen, on rakentava keskustelu vaikeaa. Tuntuu, että useammin päädytään vastakkainasettelun lisääntymiseen neuvottelun ja kompromissien sijaan.
Tilanne, jossa jokainen saa jotakin, koska kukaan ei voi saada kaikkea, ei tunnu aina houkuttelevan.
Kompromissista onkin tullut kirosana, joka monen suussa kääntyy kitkeräksi lehmänkaupaksi. 2000-luvulla menestysreseptiksi tuntuvat vakiintuneen yksinkertaiset selitykset monimutkaisista asioista. Kiveen hakatut mielipiteet, jotka saavuttavat vastakaikua, mutta rajoittavat neuvotteluvaran olemattomiin.
Kansalaisilta kysyttäessä tämän tendenssin uskotaan myös jatkuvan. Suurin osa suomalaisista uskoo ehdottomuuden nimiin vannovien ääriliikkeiden aseman vahvistuvan tai pysyvän ennallaan lähitulevaisuudessa. Alma-median teettämän kyselytutkimuksen pohjavire on se, ettei kompromissien ja neuvotteluhalukkuuden uskota olevan nousu-uralla. Vähintään 1990-luvun lamasta alkaen poliittiseen päätöksentekokulttuuriin onkin vakiintunut tapa perustella päätöksiä välttämättömyydellä, mutta haastaa niitä ideologisin perustein. Ikävätkin valinnat ovat kuitenkin usein arvovalintoja, jos välttämättömyyden verhoa riittävästi raotetaan.
Kompromissien kunnianpalautus olisikin yksi avain poliittista osallistumista ja päätöksentekoa riivaavan luottamusvajeen paikkaamisessa. Vähemmän ehdottomuutta yhdistettynä avoimemmin ideologiaan perustuvaan päätöksentekoon voisi olla tapa nostattaa kiinnostusta ja kunnioitusta politiikkaa kohtaan.
Jos tehtyjä ratkaisuja ei perusteltaisi vain virkamiesten tai ”talousviisaiden” madonluvuilla, vaan rohkeammin myös omasta ideologiasta nousevilla periaatteilla, olisi äänestäjien helpompi vaaleissa antaa tuomionsa tai tunnustuksensa tehdyistä arvovalinnoista ja kompromisseista. Välttämättömyyksistä kun harva jaksaa innostua väittelemään.
Viime viikkoina julkisuudessa käyty keskustelu avoimuuden asemasta päätöksenteossa kytkeytyy myös keskusteluun kompromisseista tai lehmänkaupoista. Polarisoiko läpinäkyvyys politiikkaa palkitsemalla ehdottomuudesta ja rankaisemalla kompromisseista, kuten talousnobelisti Bengt Holmström Helsingin Sanomien haastattelussa 15. heinäkuuta totesi, vai lisääkö se päätösten ja prosessin hyväksyttävyyttä ja avaa kompromissin taustat kansalaisille?
Kysymys avoimuudesta tiivistyy pitkälti siihen, keitä päätöksentekoprosessin aikana kuullaan ja ketkä pääsevät vaikuttamaan sen lopputulokseen. Kuka tai ketkä saavat määritellä sen, millainen on tulevaisuus ja parempi maailma? Onko se välttämättömyys vai maailmankatsomusten välillä saavutettu neuvottelutulos?
Avoimuutta ja laaja-alaisuutta tulisi lisätä sen suhteen, mitä tahoja ja kenen asiantuntemusta päätöksenteossa kuullaan. Olennaista on millaiselle informaatiolle ja arvopohjalle päätökset rakentuvat. Yhtä olennaista ei ehkä ole se, että varsinainen neuvotteluprosessi, sen kuuluisan kompromissin sorvaaminen, tapahtuu akvaariossa.
Neuvottelut vaikeutuvat, jos lähtöasetelmat lyödään ennakolta lukkoon julkisuudessa, koska kompromissi kääntyy silloin mielikuvissa herkästi lehmänkaupaksi. Holmströmin lanseeraaman makkaran raaka-aineet ja reseptin alkuperä tulisi avoimesti kertoa, vaikka lopullinen tuomio annettaisiinkin vasta lopputuotteesta eikä koko valmistusprosessi olisi jatkuvan julkisen suurennuslasin alla.
Viisaiden kompromissien ja kunnianpalautuksen toteuttamiseksi onkin esitetty uudenlaisten avoimuutta lisäävien osallistumisen keinojen ja kanavien kehittämistä. Esimerkiksi erilaiset neuvottelevan demokratian toimintatavat tai nettiäänestykset ovat yrityksiä osallistaa ihmisiä ja saada heidät kiinnostumaan jälleen politiikasta.
Osallistumisen mahdollistaminen myös vaalien välillä luo osallisuutta. Osallistuminen lisää perehtymistä sekä päätöksentekojärjestelmään että itse päätettäviin asioihin. Tällainen kehitys olisikin varmasti useimpien mielestä toivottavaa. Kiinnostuksen lisääntyminen näkyisi todennäköisesti äänestysaktiivisuuden ja poliittisen osallistumisen nousuna.
Tämän positiivisen kierteen lopputulemana myös poliittisten päätösten hyväksyttävyys lisääntyisi eikä kompromissikaan olisi enää kirosana.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.