Euroopan neuvoston päätös kommunismin rikosten tuomitse-misesta on historiallinen, mutta aiheesta käytävälle keskustelulle ei vieläkään ole yhteistä pohjaa.
Ruotsi on se Euroopan maa, jonka kansalaisia 1900-luvun aatteelliset hulluudet natsismi ja totalitaarinen kommunismi eivät koetelleet sotina tai vainoina. Ehkä juuri sen takia Ruotsista on tehty viime vuosien vahvimmat aloitteet siitä, ettei natsismin ja kommunismin rikoksia unohdettaisi.
Pääministeri Göran Persson järjesti 1990-luvulla sarjan suurkonferensseja, joissa käsiteltiin kansanmurhien muistoa. Ruotsin kokoomuspuolueen parlamentaarikko Göran Lindblad pääsi puolestaan kuluneella viikolla tekemään Euroopan neuvostossa (EN) historiaa: hänen laatimansa mietinnön pohjalta neuvoston parlamentaarinen yleiskokous tuomitsi totalitaaristen kommunistihallintojen tekemät rikokset.
Osittain juuri Perssonin vauhdittaman prosessin myötä Suomikin päätti 2002, että 27. tammikuuta, jolloin Auschwitzin vapautettiin, vietetään vuosittain vainojen uhrien muistopäivää. Päivä osui viime perjantaille.
Historian paradokseja on, että Auschwitzin keskitysleirin vapauttivat neuvostojoukot. Ne puolestaan palvelivat toista valtajärjestelmää, joka musersi rattaisiinsa miljoonittain sivullisia ihmisiä.
Mutta siinä missä Perssonin kansanmurhien muistoaloite veti Tukholmaan kasapäin valtionpäämiehiä ja kuuluisuuksia, Lindbladin ajatuksista käytiin kärjekäs ja kaikkea muuta kuin yksimielinen keskustelu. EN:n yleiskokous tuomitsi kommunismin rikokset, mutta hylkäsi kaikki käytännön toimet: tietoa keräävää riippumatonta asiantuntijaryhmää ei perusteta, tiedotuskampanjaa ei aloiteta, mitään hallitusten virallista julistusta ei edistetä.
Tärkeän kansainvälisen elimen antama tuomio on periaatteellisesti merkittävä, mutta se ei johda mihinkään käytännön tekoihin. Niihin olisi vaadittu kahden kolmasosan määräenemmistö, jota EN:n yleiskokouksessa ei ollut. Kommunismin rikoksista käytävä keskustelu on siis yhä vaikeaa. Niin ei pitäisi olla.
Luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin yhdistelmä on, kun sitä historian saatossa on käytäntöön sovellettu, saanut aikaan sanoinkuvaamatonta jälkeä. Erään laskutavan mukaan kommunismin uhreina kuoli yli 90 miljoonaa ihmistä. Kiistattomia arvioita todellisuudesta ei ole, mutta saisi olla.
Jotta historiasta mitään oppisi, se on tunnettava ja tunnustettava. Natsismin kohdalla niin on varsin hyvin tehtykin. Kommunismin tilanne on monisyisempi. Monet ovat uskoneet kommunismin aatteeseen vilpittömin mielin ja hyvää tarkoittaen. Kyse onkin ennen muuta siitä, mitä aatteen nimissä on tehty ja mitä hirmutekoja on hyväksytty siihen vedoten, vaikka esimerkiksi Neuvostoliitossa niissä oli monesti kyse puhtaasta kommunistien keskinäisestä valtataistelusta. EN:kaan ei tuomitse kommunismia aatteena, vaan "totalitaaristen kommunistihallintojen" teot.
Hirmuteot on estettävä, tapahtuivatpa ne vuorollaan millaisen aatteen varjolla tahansa. Uhat ihmisoikeuksille ja kansalaisvapauksille on torjuttava aina uudelleen. Siihen tarvitaan historian ymmärrystä.
EN:n kautta ei tietoa kommunismin varjolla tehdyistä rikoksista ryhdytä keräämään. Sitä kuitenkin tarvitaan. Historiantutkijoilla, kansalaisjärjestöillä ja hallituksilla on siitä vastuu. Vähintään se ollaan velkaa niille kymmenille miljoonille ihmisille, jotka ovat musertuneet aatteiden alla.
Staliniin henkilöityvät Neuvostoliiton valtapiirissä tapahtuneet vainot.