Jokseenkin neljännesvuosisata sitten suomalainen journalistiopiskelijoiden ryhmä tallusteli Kiinan muurilla. Takana oli pitkä junamatka Tampereelta Riihimäen ja Moskovan kautta Pekingiin, edessä - niin, mitä? Sallittakoon tässä pieni nostalginen muisteluhetki.
On käynyt niin kuin aina käy. Osa tuosta 17 hengen ryhmästä on kadonnut horisontista kokonaan, suurimmasta osasta tietää kutakuinkin mitä tekevät ja missä - joukosta löytyy suomalaisen mediakentän koko kirjo - ja joku on yhä läheinen ystävä.
Junalla halki Neuvostoliiton 1980-luvun puolivälissä, näyttikö maa olevan tuolloin sortumaisillaan? Ei todella. Eikä siitä toisekseen paljon muuta näkynyt kuin Siperian koivuja, loputtomiin. Mongolia oli omituinen ja harmaa, ja Kiina sitten: raja-asemalla välkkyviä valoja ja musiikkia, pitkästä aikaa kunnon ruokaa.
Mutta se oli vielä ihan toinen maa. Polkupyöriä ääretön määrä, henkilöautoja todella vähän. Eikä matkailijoita, ei ainakaan suuntaamassa omin nokin maan halki.
Amazing Race -televisiosarjassa kilpailijat yrittävät selvittää tietään paikasta toiseen. Vähällä pääsevät. Eivät he ole yrittäneet 1980-luvun Kiinassa ostaa Xianissa junalippuja eteenpäin (ei niitä asemalla myyty, ei siellä päinkään), eivät keksiä keinoa päästä Quilinista Kantoniin, eivät ajaneet pujottelurallia jarruttomilla pyörillä ihmisvilinässä eivätkä järjestää uutta passia ja paluulennon lippua tytölle, jolta ne varastettiin.
Joskus käy mielessä Pekingin opas, mr. Jing. Hänen kauhustaan päätellen oppaan ura katkesi sekä passivarkauteen että tapaan, jolla asia hoidettiin. Sillä mitä voi tehdä tapaninpäivänä, jolloin Suomen lähetystö on kiinni mutta jotain on pakko tehdä ja pian? Tietysti heitellä pieniä kiviä lähetystön ikkunaan, kyllä sieltä joku tulee avaamaan. Kuten tulikin, mutta niin harmaata miestä kuin mr. Jing silloin ei usein näe.
Muutama vuosi sen jälkeen hänen ikäisensä ja nuoremmat kiinalaiset tungeksivat Taivaallisen rauhan aukiolle vaatimaan demokratiaa. Joku asettui seisomaan tankkeja vastaan, moni kuoli. Oulun yliopistolle ilmestyi pian sen jälkeen nuori kiinalainen pariskunta. Pieni poika oli pitänyt jättää Kiinaan, koko perhe ei voinut poistua. Kun heitä kävi haastattelemassa, he olivat täynnä huolta maansa kohtalosta.
Vuosi pari siitä toinen heistä oli samassa Helsingin koneessa. Puheissa vilisivät ulkomaisten huippuyliopistojen nimet, lahjakkuudelle oli koko maailma aukeamassa. Entä poika? Yhä Kiinassa, isovanhempien huomassa.
Kiina oli jossain välissä lähtenyt muutoksen tielle, täysillä. Se nousi 1960-luvun kulttuurivallankumouksen huuruista, jolloin aivopestyt nuoret kaaderit terrorisoivat koko valtavaa maata ja sen sivistyneistöä, joka muutenkin oli vähissä Maon hirmuvallan myötä. Mutta yhä edelleen Kielletyn kaupungin porteilla komeilee Maon kuva. Järjestelmä kunnioittaa edeltäjäänsä, sillä tämä on sama järjestelmä, sama puolue.
Enää ei saarnata kommunistien maailmanvallankumouksesta. Ei tarvitse, koska se toteutuu muutenkin. Ei ikinä historiassa kommunistipuolueella ole ollut sellaista mahtia kuin on nyt.
Kiina on yksipuoluejärjestelmä, ja jokainen maan johtajista joutuu kipuamaan sen järjestelmän portaita. Huipulla kommunistijohtajat pääsevät hallitsemaan maata, joka istuu jättimäisten rahavarojen päällä. Se voi milloin tahansa halutessaan potkaista viimeisen palkin Yhdysvaltain talouden alta, se voi ostaa itsensä kiinni minkä tahansa kehitysmaan luonnonvaroihin. Kuten se tekeekin; Kiina jyrää parhaillaan Afrikkaa omiksi alusmaikseen.
Kansainvälisissä kokouksissa Kiina vie, muut vikisevät. Kööpenhaminan ilmastokokouksesta tuli siinä koelaboratorio vailla vertaa. Siellä päästiin vain ja ainoastaan siihen pisteeseen, mihin Kiina oli valmis menemään. Ensin nöyryytettiin Obama, sitten löysättiin sen verran että kukaan ei menettänyt kokonaan kasvojaan.
Kaikki tämä on kiihtymään päin. Väliin alkaa jopa tuntua, että Kiina soveltaa amerikkalaisiin samaa konstia, jolla Yhdysvallat sai Neuvostoliiton sortumaan: antaa kilpailijan nääntyä omien asevoimiensa tolkuttoman suuren taloudellisen taakan alle. Kiinan talouden valtavan ylijäämän ja Yhdysvaltain tähtitieteellisen velkamäärän vertailu panee miettimään, kumpi on loppupeleissä vahvoilla.
Kiinan systeemin sortumista, sen rakenteellisia heikkouksia on povattu pitkään. Ehkä se on hiekalle tehty, mutta ollakseen sellainen se käyttäytyy aika betoniin valetun tavoin.
Tässä sitten ollaan. Kommunistipuolueen käsissä on valtakoneisto, joka on globaalin mahdin määrässä vähintään kakkosena, ellei jo monella alalla ykkösenä. Ja kaikki maailman kapitalistit ovat yhdistyneet taputtamaan käsiään: markkinat kasvavat.
Ei silloin neljännesvuosisata sitten moista voinut edes kuvitella. Mutta ei se mitään, ei voi nytkään.