Donald Trumpin presidenttiyden myötä Yhdysvaltain sisäpoliittinen ja kulttuurinen tilanne on tulehtuneempi ja jakautuneempi kuin kertaakaan sitten Vietnamin sodan aikojen.
Omiin poteroihinsa linnoittautunut identiteettipolitiikka jyllää niin oikealla kuin vasemmallakin. Kenties kipeimmät ilmenemismuotonsa se saa yhä edelleen rotukysymyksessä, mustien ja valkoisten välisissä suhteissa.
Tämä tilanne heijastui myös Oscar-gaalaan, missä rotukysymystä käsitteli kaksi parhaan elokuvan ennakkosuosikkia, Peter Farrellyn Green Book ja Spike Leen BlacKkKlansman.
Molemmat ovat tosipohjaisia ja ajoittuvat menneeseen, Green Book 1960- ja BlacKkKlansman 1970-luvulle. Niiden sanoma on silti selkeästi nykypäivään suunnattu, jälkimmäisessä vielä hyvinkin alleviivatusti.
Ei liene suuri yllätys, että akatemia päätyi niistä turvallisempaan vaihtoehtoon, Green Bookiin. Mustan ja valkoisen miehen ystävystymisen kuvauksena se on sovinnollisempi ja rauhoittavampi elokuva kuin Spike Leen tyypilliseen agitprop-tyyliinsä ohjaama BlacKkKlansman.
Rasismia käsitteli niin ikään Barry Jenkinsin If Beale Street Could Talk, mutta se ei kisannut parhaan elokuvan tittelistä, saaden silti naissivuosapystin. Omalla fantasiatavallaan aiheeseen paneutui myös Ryan Cooglerin supersankarileffa Black Panther, jonka paras elokuva -ehdokkuus oli laskelmoitu yritys sekä osoittaa akatemian identiteettipoliittista edistyksellisyyttä että kosiskella tv-katsojia todellisella kassamagneetilla.
Voikin kysyä, oliko gaalassa perimmältään kyse elokuvataiteesta vai kulttuuripoliittisesta symboliikasta.
Kirjoittaja on Kalevan elokuvakriitikko.