Vielä vuosituhannen vaihteessa leudot talvet pantiin normaalin säänvaihtelun piikkiin. Ihmiselämä on liian lyhyt aika ilmastonmuutoksen havaitsemiseen, oli yleinen argumentti. Ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen oli mielipidekysymys, jonka kyseenalaistamiseen osallistuivat myös toimittajat.
Nyt takana on kuuma kesä, jonka vietin suurimmaksi osaksi järvessä, etten läkähtyisi. Marraskuu on puolivälissä, ja pyöräilen Turun kymmenessä asteessa töihin ilman hanskoja. Milloin sataa lunta, lapseni kyselevät, ja vastaan tänäkin talvena, etten tiedä.
Elämme reilun asteen esiteollisesta ajasta lämmenneessä maailmassa. Planeetan kuumenemisen huomaa Suomessa helposti, eteneehän lämpeneminen leveysasteillamme kaksi kertaa keskivertoa nopeammin.
Ensin Pariisin sopimus, sitten lokakuussa ilmestynyt IPCC-raportti muuttivat keskusteluilmapiirin ilmastonmuutoksesta lopullisesti.
Tuhoa ei enää kiellä kukaan, mutta maailman johtajat luotsaavat ihmiskuntaa päättäväisesti sitä kohti. EU nosti muiden maailman rikkaimpien maiden tavoin hiilidioksidipäästöjään viime vuonna. Vapaaehtoisten päästörajoitusten riittävyyttä tarkastellaan ensimmäisen kerran vasta viiden vuoden kuluttua.
En sure aurinkomatkailun loppumista, vaan sitä, että lapseni joutuvat aikanaan jakamaan saman ahdistuksen planeetan tuhoutumisesta, mutta heikommissa oloissa. Aikamme tragedia on, että olemme viimeisiä, jotka elävät vanhan maailman malliin tietäen ettemme saisi.