Game seven, hockey heaven. Englanninkielinen lausahdus on kuultu vuosien varrella monta kertaa ja aina se kuulostaa jääkiekkofaneista yhtä hyvältä.
Pudotuspelisarjan seitsemäs ottelu on sarjan finaali, jossa molemmat puristavat viimeisetkin mehut irti saavuttaakseen pitkän ja raastavan sarjan voiton. Seitsemännen pelin jälkeen tekosyitä tai selityksiä ei enää voi olla. Paremmuus on selvillä, pulinat pois.
Kärppien ruotsalaissentteri Nicklas Lasu sanoi eilisen pelin jälkeen, että HIFK:lta näytti jo potku loppuvan. Ehkä näin, mutta kuten Lasu itsekin totesi heti perään, jääkiekko on maalintekopeli, jossa maalit ratkaisevat.
Maalit syntyvät aina virheistä. Virhe ei tapahdu ehkä juuri sekuntia ennen maalia, mutta jostain se löytyy aina. Sellaiseen myös eilinen kuudes välieräpeli ratkesi jatkoerässä, eikä virhettä tarvinnut tällä kertaa hakea edes kaukaa. Teemu Erosen ei olisi pitänyt ikimaailmassa olla siinä tilanteessa niin vapaana maalin edessä.
Jos Kärppien ja HIFK:n pudotuspelisarja olisi ratkennut pelitaktisiin asioihin, sarja olisi jo ohi. Tämäkin sarja ratkeaa lopulta nimenomaan yksittäisten pelaajien yksittäisiin virheisiin, ei siihen kumpi jaksaa luistella nopeammin.
Virheetön pelaaminen on jääkiekon yksi vaikeimmista asioista, eikä kukaan pysty edes pelaamaan koko ajan täysin virheettömästi. Erot joukkueiden ja yksilöiden välillä tulevat siitä, että toisille virheitä tulee enemmän, toisille vähemmän. Toisilla ne ovat isompia, toisilla pienempiä.
Lauantain ratkaisupelin suurin kysymys on, kuinka hyvin yksittäinen pelaaja pystyy minimoimaan virheiden määrän keskittymisellä ja kärsivällisyydellä. Se kumpi pystyy palautumaan edellisestä pelistä paremmin, pystyy lähtemään seitsemänteen peliinkin kirkkaammalla mielellä. Se auttaa keskittymään ja vähentää virheiden määrää.
Tämän kauden liigafinaaleihin Tapparaa vastaan menee yksinkertaisesti virheettömämpi joukkue.