Joskus löytää juttuaiheen, joka on aikaansa edellä. Harvoin kuitenkaan kuluu lähes kahtakymmentä vuotta, ennen kuin ymmärtää olleensa aikaansa edellä.
Geokätköilyn kanssa kävi kuitenkin juuri näin.
Kun tammikuussa 2002 teimme Kalevaan juttua uudesta mielenkiintoisesta harrastuksesta, koko Suomessa oli yhdeksän geokätköä. Nyt niitä on lähemmäs sata tuhatta.
Tiesin kyllä harrastuksen huimasta kasvusta, mutta vasta pari viikkoa sitten omaa satunnaista kätköilyharrastustani elvyttäessäni selvisi, että alkuvuodesta 2002 tekemämme juttu oli ensimmäinen geokätköilyjuttu suomalaisessa mediassa.
Aivan ilmeisesti se oli myös ensimmäinen juttu, missä käytettiin sanaa geokätköily.
Kätköilyn perusidea ei ole vuosien mittaan muuttunut: joku tekee maastoon kätkön ja muut yrittävät löytää sen. Kätkö voi olla filmipurkki puunkolossa tai sähkörasiaksi naamioitu laatikko lyhtypylvään kyljessä.
Palkintona on löytämisen ilo, joskin monilla kätköillä on pikkutavaraa. Jos näitä matkamuistoja ottaa, hyviin tapoihin kuuluu jätää jotain tilalle.
Etsiminen on helpottunut etenkin älypuhelinten ansiosta. Nyt netin kätköilysivustot kulkevat retkillä mukana ja puhelimista löytyvät myös karttasovellukset.
Vuonna 2002 geokätköilyn jatkaminen Oulun seudulla oli mahdotonta, sillä täällä ei ollut yhtään kätköä. Niinpä harrastus unohtui pian.
Kun päivitin tilanteen vuoden 2006 lopulla, yllätyin: Pohjois-Pohjanmaalla oli kosolti kätköjä!
Uudenvuodenpäivänä 2007 etsimme koko perheen voimin Haukiputaalta niistä viisi ja totesin geokätköilyn mitä sopivimmaksi harrastukseksi pienten lasten kanssa.
Etsinnät ovat kuitenkin jatkuneet niin maltillisina, että sadan löydön raja on vielä rikkomatta – joskin tavoitteeseen on enää matkaa alun toistakymmentä kätköä.