Näyttää siltä, että joka kevät pitää palata mestarivalmentaja Hannu Jortikan sanoihin, kun kuvailen Oulun Kärppien pudotuspelitaivalta. Jortikka sanoi aikoinaan näin: joukkue kasataan keväällä ja treenautetaan kesällä.
Yhden mestaruuden pelaajana ja kuusi mestaruutta valmentajana voittanut Jortikka tarkoitti tällä sitä, että mitä vähemmän joukkue elää kauden aikana, mitä vähemmän se kärsii loukkaantumisista, ja mitä ehyemmin se pystyy valmistautumaan kauteen, sitä paremmin se menestyy.
Jortikka ehti urallaan maistaa ehyttä ja hyvissä ajoin valmistettua joukkuetta – ja silloin voittaa mestaruuksia.
Jortikka ehti myös tavata joukkueita, joihin hankittiin vielä viime vaiheessa tähtiluokan vahvistuksia. Esimerkiksi Jokereissa hän sai vielä siirtorajan lähellä NHL-tason pelaajia nippuunsa. Ilman menestystä.
Ei valmentajavelho tuossa välissä omaa tietotaitoaan menettänyt, mutta varmasti ymmärsi, miksi menestys karttoi.
Turbulenssi, sekamelska, harmonian sekoittuminen – eli kansankielellä joukkuehenki. Se ei enää toiminut.
Kilpaurheilu on harvinainen ammatti. Sitä ei koskaan tehdä siitä mielentilasta, missä minä ja sinä olemme nyt. Se vaatii pitkää keskittymistä ja siihen tilaan tuleminen on aikaa ja vaivaa vievä prosessi. Ja kun siinä tilassa on, siinä ei enää selitetä mitään. Silloin mennään keskittymisen mukanaan tuoman aallon harjalla – tai upotaan sen aallon pohjalle.
Niissä joukkueissa, joissa turbulenssi vaivaa koko ajan, yksilöiden keskittyminen herpaantuu. Pelaajat eivät tahdo kovastakaan halustaan huolimatta päästä siihen tilaan, jossa he parhaimmillaan voisivat olla.
He voisivat ratkaista taiston. He voisivat auttaa kaveria. He voisivat edes tehdä jonkin teon, joka auttaisi kaveria ratkaisemaan. He täyttäisivät paikkansa joukkueensa – tai jopa enemmän.
Tämän valmennuksellisen ongelman kanssa painii jälleen kerran Oulun Kärppien päävalmentaja Lauri Marjamäki.
Jostain syystä joka vuosi tähän aikaan Kärppien pelaajapakka on tietyiltä osin sekaisin kuin seinäkello.
Jostain syystä jälleen osa kärkinimiin kuuluvista pelaajista on istunut katsomossa syömässä popcorneja. Jostain syystä kauden varavaramaalivahtina ihan toisessa joukkueessa aloittanut veskari on napannut kiekkoja mitalipeleihin tultaessa.
Vika voi olla Kärppien organisaation tai sitten vika voi olla Marjamäen.
Miksi hän esimerkiksi hyväksyi Espoon Bluesista tulleen Kim Hirschovitsin joukkueeseensa, kun tiedossa oli aiemmilta vuosilta, ettei Hirschovits tyydy kakkosviulun soittamiseen?
Ehkä tämä on Marjamäen neroutta ja tapa pitää joukkueessaan kilpailutilanne. Sama sekamelska on nimittäin toistunut aiemmillakin kausilla.
Tai sitten kyse on siitä, että Kärpillä on liian isot resurssit, joiden turvin halutaan pelata varman päälle.
Seurajohto ajattelee: ”Mestaruus voidaan voittaa tälläkin miehistöllä, mutta uuden vahvistuksen jälkeen se on varma”.
Seurajohto ajattelee väärin. Turbulenssi vain riskeeraa menestyksen.
Leijonien tuleva päävalmentaja Lauri Marjamäki on seurajohdon onneksi niin tavattoman taitava valmentaja, että hän on ainakin tähän mennessä pystynyt luovimaan turbulenssien pahimpien kuoppien ohi.
Voi hyvin olla, että hän onnistuu siinä tänäkin keväänä.
Ja silloin Oulussa juhlitaan jälleen – kiitos Lauri Marjamäen.