Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittajan Atte Jääskeläisen lähtölaskenta kiihtyi sunnuntaina sen jälkeen kun hän oli Helsingin Sanomien haastattelussa heittänyt, että Yleisradio voi irrottautua Julkisen sanan neuvoston jäsenyydestä.
Kommentti oli varomaton ja epäviisas. Se herätti yleistä hämmästystä. Kuuluin itsekin näihin hämmästelijöihin. JSN on tiedotusvälineiden itsesäätelyn kulmakivi, jota ei ole tavattu horjuttaa, ei ainakaan median itsensä voimin.
Jääskeläisen selittelyt heiton sarkastisuudesta tai teoreettisuudesta vain pahensivat hänen tilannettaan. Haastattelulausunto ja sen jälkitulkintayritykset olivat se ratkaiseva pala, joka lopulta vei häneltä Yleisradion hallituksen luottamuksen.
Jääskeläiselle kävi tavallaan samoin kuin Helsingin Sanomien vastaavalle päätoimittajalle Mikael Pentikäiselle toukokuussa 2013. Hänenkään potkuihinsa ei johtanut mikään yksittäinen seikka. Kun luottamusta hiertäneitä kiviä kertyi kuitenkin riittävästi kenkään, lähtö tuli.
Yleisradio, Suomen suurin uutismasiina, on itse ollut uutisten kohde jo yli puoli vuotta. Uutisjauhanta on kohdistunut etenkin Jääskeläiseen.
Mikään laitos ei voi loputtomiin hyväksyä sitä, että sen omaa ja sen näkyvän johtajan tekemisiä vatvotaan jatkuvasti julkisuudessa, ja vielä negatiivisessa valossa. Vielä vähemmän se on hyväksyttävää tiedotusvälineessä, jonka ensisijainen tehtävä on tuottaa sisältöä eikä olla itse uutisoinnin lähes päivittäinen maali.
Yleisradion julkisuuskuva on saanut monta mustelmaa lyhyessä ajassa. Kaikki alkoi marraskuisesta Terrafame-uutisesta, josta pääministeri Juha Sipilä (kesk.) menetti malttinsa. JSN katsoi äänestypäätöksellä, että Jääskeläisen saattoi tulkita taipuneen Sipilän painostukseen ja peukaloineen uutista sen takia.
Sen päälle tuli professori Olli Mäenpään Yle-selvitys, joka arvosteli käytännössä yksinomaan Jääskeläisen johtamaa uutis- ja ajankohtaistoimintaa. Ylen hallituksen luottamus Jääskeläiseen ei loppunut vielä näihin kahteen asiaan, mutta kolmatta kolhua luottamus ei enää kestänyt.