Diginatiivisukupolvi haluaa kokea sen, mikä heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen oli arkipäivää.
Tavaksi on tullut räpsiä digikameralla ziljoona kuvaa siitä ja tuosta, joukossa usein hyviäkin otoksia – eikä filmien ja kehitysten hinnoista tarvitse välittää.
Tuloksen näkee näytöltä heti. Siksi siitä puuttuukin olennainen jännitys: miten minun kuvani onnistuivat, millainen rajaus, entä valotus?
Laadukas digikamera on lähes jokaisella aina mukana puhelimessa. Tämä on saanut ihmiset kuvaamaan paljon, mikä on hyvä asia.
Jopa parilla sadalla eurolla saa niin laadukkaan filmijärjestelmäkameran objektiiveineen, että samanlaatuiseen digikalustoon joutuisi pulittamaan moninkertaisen hinnan.
Ei ihme, että filmijärkkäreillä on taas kysyntää.
Ja kun oikein aletaan hifistellä, kuvataan mustavalkoista. Filmi kehitetään vanhaan tapaan purkissa ja skannataan sitten negat kuviksi.
Ja jos jostain löytyy suurennuskone, mikäs sen hienompaa kuin valottaa, kehittää, välihuuhdella, kiinnittää, huuhdella ja kuivata paperiset mustavalkovedokset itse.
Se taitaa olla vintagen sijasta muodikasta retroa.
Ja sormetkin haisevat aistikkaasti kiinnitteelle monta viikkoa.
