Suomen on saatava tukea Etelä-Suomen maataloutta omasta pussista. Kyse on periaatteista, ei todellisesta ongelmasta tai suurista rahoista.
Suomen liittymisneuvottelut EU:n kanssa olivat vaikeat. Ne olivat vähällä katketa komission ja Suomen kiistoihin, jotka koskivat Suomen maatalouden erityisongelmia. Vasta kun Saksa puuttui peliin, saatiin aika artikla 141, joka oikeuttaa Suomen tukemaan Etelä-Suomen maanviljelyä omilla rahoillaan.
Tämän jälkeen on artikla 141 kummitellut jatkuvasti Suomen ja EU:n välisissä maatalousneuvotteluissa. Kun tukea jatkettiin 1999, määrättiin tuen taso laskevaksi.
Suomalaisten käsitys oli ja on yhä, että oikeus maksaa kansallista tukea eteläiseen Suomeen vakavien vaikeuksien välttämiseksi on pysyvä. Komission mielestä kysymys oli vain siirtymäajan järjestelystä. Ratkaisu pitäisi saada aikaan ensi viikolla ja lopulliset päätökset joulun alla, jotta ensimmäisiä tukia voitaisiin maksaa helmikuussa.
Suomen puolelta liittymisneuvotteluja kävi Esko Ahon hallituksen ulkoministeri Heikki Haavisto. Hänen tehtävänään oli varmistaa, että Suomessa voidaan harjoittaa maataloutta myös EU:n jäsenenä. Kun Haavisto nyt sanoo, että komissio tulkitsee väärin liittymissopimusta, häntä on syytä uskoa. Nykyinen maatalouskomissaari Franz Fischler ei ollut mukana vääntämässä kättä artiklasta 141. Sen sijaan komission virkakunta kärsi arvovaltatappion.
On vaikea välttyä käsitykseltä, että komission tavoitteena on nöyryyttää Suomea. Kysymys on periaatteista, ei todellista ongelmasta tai rahasta. Suomi maksaa tukea yli 32 000 Etelä-Suomen maatilalle 132 miljoonaa euroa vuodessa. Kaikkiaan maatiloja on 75 000. Unioni käyttää maatalouden tukeen vuosittain 43 miljardia euroa; tästä Suomen maatalouden osuus on lähes 1,1 miljardi euroa.
EU:n johtajat ovat useaan kertaan hyväksyneet periaatteen, että maataloutta on voitava harjoittaa koko unionin alueella. Suomi tukee pohjoisen maataloutta 357 miljoonalla eurolla vuosittain. Jos etelältä tuki evätään, Suomen paras maatalousalue puristetaan hengiltä. Sen jälkeen suomalaiset olisivat riippuvaisia tuontielintarvikkeista. Omavaraista maataloutta ei enää olisi.
Komissiota on pidetty pienten maiden tukena ja turvana. Käsitystä on pikku hiljaa muutettava. Komission toimintaa voi tulkita niinkin, että se haluaa kuristaa Etelä-Suomen maatalouden, jotta suuret maatalousmaat voivat tuoda ylijäämäviljaansa Suomeen. Puheet siitä, että Suomen kansallinen tuki tuhoasi maailman kauppajärjestön neuvottelut, ovat pelkkää selittelyä. Suomen maatalous on 1,7 prosenttia koko EU:n maataloudesta. Komission kannattaa säilyttää keskustelussakin jokin kohtuus.
Seinäjoelle tänään saapuvaa maatalouskomissaari Franz Fischleriä tervehditään vainovalkein, joilla ennen vanhaan varoitettiin vaarasta. Kysymys on harvinaisesta mielenosoituksesta, joka Fischlerin ja komission on syytä ottaa vakavasti.
EU:n on ymmärrettävä Suomen vaikeat tuotanto-olosuhteet ja Keski-Euroopan tuottajia huonommat kilpailuolot. Suomi ei voi enää tyytyä muuhun kuin siihen, että artikla 141 todetaan pysyväksi niin kiistattomasti, että komission nykyiset ja tulevatkin juristit asian ymmärtävät. Ellei se onnistu neuvotteluissa, asia on kytkettävä EU:n perustuslakineuvotteluihin. Toinen mahdollisuus on viedä kiista tuomioistuimeen.