Kirjoituskokoelma
Sinikka Nopola: Miksi emme totu pystyasentoon. WSOY 2007.
Sinikka Nopolan Miksi emme totu pystyasentoon on vaarallinen kirja, ainakin pidättyvälle suomalaiselle. Teosta kannattaa lukea julkisilla paikoilla vain omalla vastuulla.
Lukija herättää helposti huomiota. Ihmiset tuijottavat, kun kahvilassa hekottaa ääneen ja on tikehtyä leivokseensa. Puhumattakaan bussista. Oma pysäkki unohtuu, kun silmät on naulittu kirjan sivuille.
Kirjaan on koottu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuosina 2001--2004 julkaistuja tekstejä. Mukana on myös aikaisempia kirjoituksia ja muutama ennen julkaisematon.
Tekstit ovat lajiltaan jännittävää sillisalaattia. Ne ovat lähempänä pakinaa kuin kolumnia. Lehtitekstiä enemmän ne muistuttavat kuitenkin kaunokirjallisuutta.
Nopola tekee havaintoja minä-muodossa, mutta ei voi olla varma, puhuuko hän itsestään, vai jostakin fiktiivisestä minästä. Eikä sillä ole merkitystäkään.
Nopolalla on taito tehdä arkisista, täysin yhdentekevän tuntuisista asioista huvittavia. Olen varma, että hän pystyisi näkemään komiikkaa vaikkapa tiskiharjassa tai rikkalapiossa.
Eräs teksti todella pureutuu pölynimurin letkusuulakkeeseen, joka aiheuttaa kotirouvan traagisen kuoleman.
Kun kokoelmassa on 36 tekstiä, joukkoon mahtuu monentasoisia kirjoituksia. Omia suosikkejani ovat julkkisten kohtaamisesta kertova Keskustelu Kalervo Palsan kanssa tai Sileäksi tiistaina, joka kertoo surullisenkuuluisasta päivästä: "On tiistai, syyskuun 11. päivä. Olen kirjoittanut allakkaani: vaippanaamio 15.30. Juhani Ahon 140-vuotissyntymäpäivä. Vaippanaamio levitetään kasvoille kauneushoitolassa. Sen on määrä nuorentaa ihmistä kaksikymmentä vuotta. Nuorennus pysyy yhden illan."
Teksteistä tekee mieli ideoida sanataideharjoituksia. Nopola kirjoittaa tervehdyksen hajamielisille koululaisille ja Alli Paasikivelle. Tervehdyksestä saisi hauskan tehtävän, sillä sen voi kirjoittaa kenelle tahansa.
Muutamassa tekstissä kirjailija käy läpi naisen vaatehistoriaa tai julkkisten tapaamista listaamalla vuosilukuja. Jälleen hyvä tehtävä.
Sinikka Nopolan kaltaisia arkipäivän humoristeja tarvitaan lisää. Tai vaihtoehtoisesti jo nyt tuotteliaan kirjailijan kannattaisi hauskuttaa syysmasennusta potevia lukijoitaan useammin. Miten olisi Nopolan oma huumoriblogi?