Huhhuh mikä viikko.
Suomi tuomitsee Venäjän toimet Ukrainassa. Puolustusministeri Carl Haglund (r.) lykkää tapaamista venäläiskollegansa kanssa. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ilmoittaa kertoneensa Suomen kannan Venäjän suurlähettiläälle ja tapaa Kiovassa Ukrainan uusia johtajia. Tuomioja, muiden Pohjoismaiden, Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maiden ulkoministerit tapaavat Narvassa Venäjän rajalla ja tuomitsevat Venäjän toimet.
Tästä kaikesta on lupa päätellä, ettei Ukrainan kriisistä tullut Suomen ulkopoliittiselle johdolle ongelmaa. Sellainen siitä olisi voinut vallan hyvin tulla ja olisi aiemmin aivan varmasti tullut.
Päätä ei pantu pensaaseen.
Etenkin Tuomiojan Kiovan-vierailu ja vielä näin nopeasti oli komea symbolinen ele. Asian painoarvoa vain korostaa, ettei Venäjän johto ole tunnustanut Ukrainan uusia vallanpitäjiä ja suhtautuu heihin pilkallisen vähättelevästi.
Suuria kriisejä sattuu harvoin. Ulkopoliittinen linja ei ole siksi joutunut koetukselle aikoihin. Nyt otettu linja istuu hyvin EU-Suomeen. Linjaa ei tarvitse hävetä eikä selitellä.
Ukrainan tapaiset kriisit eivät ole olleet Suomelle vuosien saatossa helppoja rasteja. Vaikka ne ovat olleet itse asiassa Ukrainaa paljon pahempia, niihin otettiin kantaa kieli keskellä suuta.
Kannanottoja ei pitäisi irrottaa kulloisestakin tilanteesta ja Suomen aiemmasta ahtaasta kansainvälisestä asemasta. Jonkinlaista myötähäpeää niitä lukiessa silti tuntee.
Yllätys, yllätys: reippaimmin Suomi otti kantaa Unkarin kansannousun tukahduttamiseen neuvostopanssarein 1956. YK-suurlähettiläs G.A. Gripenberg puhui YK:n yleiskokoukselle ”neuvostoasevoimien julmista sortotoimista”.
Gripenberg esitti toiveen, että Unkari ja Neuvostoliitto sopisivat neuvostojoukkojen poissiirrosta ja ”Unkarin kansan inhimillisten perusoikeuksien turvaamista muodossa, joka vastaa Unkarin vuossataisia vapauden perinteitä”.
Tyyli olimonta piirua varovaisempi Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968.
Tiedonannossaan Suomen hallitus valitti, että ”eräiden Itä-Euroopan maiden välille syntyneitä erimielisyyksiä ei ole saatu selvitetyksi neuvotteluteitse”.
Ulkoministeri Ahti Karjalaisen (kesk.) mukaan Prahan kevät ”on herättänyt huolestumista sosialististen maiden piirissä”. Hän kertoi Suomen joutuneen toteamaan, ”että neuvottelutie ei ole tuonut ratkaisua”.
Suomettuminen oli kenties syvimmillään, kun Suomi joutui ottamaan kantaa neuvostojoukkojen 1979 tekemään Afganistanin miehitykseen.
Ulkoministeriön tiedote on kyynisyyden huippu: ”Afganistanin tapahtumia koskevien tiedustelujen johdosta ulkoasiainministeriö toteaa, että Neuvostoliiton hallitus on, perusteltuaan joukkojen lähettämistä Afganistanin johtajien esittämällä pyynnöllä, nimenomaan todennut tulevansa vetämään joukkonsa takaisin heti tilanteen sen salliessa. Näin ollen Afganistanissa tultaisiin mahdollisimman pian palaamaan normaalitilanteeseen, mikä Suomen hallituksen käsityksen mukaan vastaa osapuolten ja kansainvälisen yhteisön toivomuksia.”
Linja oli äärivarovainen vielä elokuussa 1991 Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen aikaan.
Hallitus pahoitteli, että poikkeustila keskeytti demokraattisen kehityksen ja toivoi, että naapurissa palattaisiin normaaleihin oloihin mahdollisimman pikaisesti.
Tyylikäs Ukraina-linjanveto kertoo Suomen ulkopoliittisen linjan hienovaraisesta, mutta suuresta muutoksesta ehkä konkreettisemmin kuin yksikään aiempi tapahtuma EU-jäsenyyden aikana.
Asiassa voi nähdä presidentti Sauli Niinistön kädenjäljen. Myös Tuomiojan Ukraina-esiintymisille voi nostaa hattua.
Hyvä kysymys on, olisiko Suomi ottanut näin kirkkaasti kantaa Ukrainaan ennen Niinistön kautta. Venäjän toiminta on ollut silmin nähden hankala paikka presidentti Tarja Haloselle, jolla oli hyvin läheiset suhteet presidentti Vladimir Putiniin.