Suomen maastohiihto lopetti taaperruksensa Sapporossa. Kunniaa satoi Virpi Kuituselle, Magnar Dalenille ja pohjoissuomalaisille urheilijoille.
Vaikka suuri yleisö ja tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet yhä enemmän myös muista urheilulajeista, yleisurheilulla ja maastohiihdolla sekä mäkihypyllä on yhä tärkeä sijansa Suomen urheiluperinteessä. Lahden dopingskandaalista alkanut hiihdon alamäki raastoi suomalaissydämiä juuriaan myöten ja teki samalla hallaa lajin suosiolle.
Sapporon MM-hiihdot osoittivat, että Suomen maastohiihto on päässyt viimein pitkän konttausvaiheensa ohi. Lahden dopingkisojen jälkeen se vetäytyi nuolemaan haavojaan. Väliin vaikutti jo siltä, että maastohiihdon huipputasolta olisi katkennut henkinen selkäranka ja ettei Suomi pärjää ilman vippaskonsteja. Onneksi arvio oli väärä. Suomi palasi Sapporossa hiihdon suurmaaksi huolimatta mäkimiesten epäonnistumisista.
Kuten sanonta kuuluu, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Oppia on täytynyt hakea nöyrästi Suomen ulkopuolelta. Norjalaissyntyinen, Ruotsissa asuva Magnar Dalen aloitti maastohiihdon päävalmentajana 2006. Maastohiihdossa etenkin naiset menestyivät Sapporossa loistavasti. Aimo annos kunniasta kuuluu Dalenille, kuten hiihtäjät ovat korostaneet.
Dalenin lyhyellä kaudella jo satanut menestys on korvatillikka suomalaiselle hiihtovalmennukselle. Kärkitiloja ei tule ilman kovaa harjoittelua, mutta se ei yksin riitä. Dalen on loihtinut nopeasti hyvän yhteishengen. Ja kun henki on hyvä, fyysistä rääkkiä voi koventaa. Etenkin naishiihdossa on saatu aikaan myönteinen, itseään ruokkiva kierre. Paras esimerkki tästä oli viestivoitto ja Virpi Kuitusen kulta naisten kuninkuusmatkalla, perinteisellä 30 kilometrillä.
Miesjoukkue ei päässyt vieläkään ylös kuopastaan. Alkukauden onnistumisten nojalla ounasteltu paluu terävimpään kärkeen ei onnistunut vielä Sapporossa. Mieshiihtäjien joukosta kuultiin kyllä kovia ennakkopuheita, mutta ne osoittautuivat tekoja pehmeämmiksi. Heidän kannattaisi ottaa nöyrästi oppia naiskollegoistaan.
Viime vuosien leipälajissa, mäkihypyssä, Sapporon kisat olivat Suomelle paha pettymys, mutta eivät yllätys. Mäkihypyssä on menossa sukupolvenvaihdos; vanha hyppääjäpolvi ei ole vielä lopettanut, ja uusi kaarti, johon esimerkiksi Harri Olli kuuluu, tekee onneksi tuloaan. Laskeva menestyskäyrä pakottaa silti kysymään, onko mäkivalmennuksessa kaikki nyt kohdallaan.
Suomija Pohjois-Suomi suoriutuivat MM-hiihdoista kokonaisuutena mainiosti. Yli puolessa Suomen mitaleista on osoitteena joko suoraan tai mutkan kautta jokin pohjoisen paikkakunta, ja se on pakko noteerata myös Etelä-Suomessa.
Henkilötasolla kaikista suurinta mannaa oli Hannu Mannisen onnistuminen yhdistetyssä, ei vähiten hänelle itselleen. Hänen kykynsä on tiedetty jo pitkään, mutta ne pääsivät oikeuksiinsa arvokisoissa vasta nyt. Häneltä irtosi hymy suurkisoissa 13 vuoden aherruksen jälkeen. Lahjojen ja fyysisen kunnon lisäksi tarvitaan henkistä kanttia. Mannisessa nuo kolme ominaisuutta yhdistyivät Sapporossa. Loppu onkin historiaa, ja mikä hienointa, hän on saamassa Kuusamon Anssi Koivurannasta itselleen haastajan.
Suuri voitto maailman maastohiihdolle olisi se, ettei Sapporosta kantautuisi yhtäkään dopinguutista. Laji on saanut siipeensä, kun ensin on kerrottu tulokset ja sitten dopingtulokset. Jos nyt käy toisin, dopingin vastaisessa työssä on otettu pitkä loikka eteenpäin.