Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kritisoinut suomalaista sananvapautta ”oikeusvarmuuden puuttumisesta”. Tämä johtaa hänen mukaansa itsesensuuriin, kun ei tiedetä missä menee laillisuuden ja laittomuuden raja ”vääränlaisten” mielipiteiden esittämisessä.
Sananvapaus on jokaisen perusoikeus, mutta vastaavantasoista suojaa nauttii myös ihmisten yksityisyys ja kunnia. Kenenkään ei tarvitse luopua niistä toisen mielipideilmaisuoikeuden kustannuksella. Toisaalta demokraattinen yhteiskunta edellyttää, että arvostelua ja mielipiteitä saa esittää vapaasti. Tasapainoilu näiden välillä on aina tapauskohtaista ja siksi myös vaikeaa.
Kun ennakkosensurointi on kiellettyä, kärkevänkin mielipiteen hyväksyttävyyttä voidaan arvioida vasta kun mielipide on ilmaistu. Sen esittäjälle ei voi syntyä varmuutta välttyä seuraamuksilta, jos hänen katsotaan loukanneen arvostelemansa henkilön yksityisyyttä tai kunniaa.
Asiaan vaikuttaa luonnollisesti myös kritisoinnin kohteen oma aktiivisuus. Suoja on vain luonnollisilla henkilöillä, mutta ei esimerkiksi viranomaisella tai yrityksellä. Suoja on esimerkiksi viranhaltijalla, poliitikolla ja yritysjohtajalla, mutta ei virastolla tai puolueella.
Toivottua tai ei-toivottua mielipidettä ei voida arvioida samoin perustein kuin hyväksyttävää ja ei-hyväksyttävää mielipidettä. Edellisen kohdalla rajanvedon tekee kritisoitu itse ja jälkimmäisessä ulkopuolinen taho kuten tuomioistuin. Jos kritiikkiä saisi esittää vain sen kohteen luvalla ja toivomalla tavalla, tälle jäisi yksinoikeus päättää mitä hänestä saa kertoa ja mitä ei. Keskustelu jäisi yksipuoliseksi sikäli mikäli sitä edes olisi.
Mielipiteiden lainmukaisuuden ratkaisevat viime kädessä tuomioistuimet. Kunnianloukkaustapauksissa ne joutuvat arvioimaan esitetyn mielipiteen ja asian yleistä merkitystä ja arvostelun kohteen julkista toimintaa sekä sitä, oliko mielipiteen ilmaiseminen ”hyväksyttävää”. Varsinkin viimeisen kohdan laillisuustulkinta on monitulkintaista. Mielipiteiden uskottavuuden kannalta niitä kannattaisi myös perustella, mutta arvostelussa ei aina välttämättä ole kysymys tosiasiapohjaisista väittämistä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mielipiteitään sen takia, että joku toinen on asiasta eri mieltä. Vielä taannoin suomalaiset tuomioistuimet edellyttivät julkisuudessa esitetyltä kriittiseltä arvostelulta tosiasiapohjaista näyttöä, minkä seurauksena suomalainen oikeuskäytäntö sai moitteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta sananvapauden suitsimisesta.
Oikeudessa arvioidaan mielipiteen tai arvostelun loukkaamistarkoitusta. Asiaa tarkastellaan myös sananvapauden näkökulmasta kokonaisuutena. Laillisuuden tulkintaan vaikuttaa paitsi se, kuka arvostelee ja ketä myös itse mielipiteen esitystapa, esittämisen perusteet ja asiayhteydet. Sinällään mielipiteet saavat olla kärkeviä, provosoivia, liioiteltuja tai jopa järkyttäviä. Esimerkiksi henkilön nimittäminen ”surkeaksi tyypiksi” tuskin on henkilökohtainen hyökkäys häntä kohtaan, vaan hyväksyttävää arviointia tämän toiminnasta. ”Huorittelulla” olisi päinvastainen merkitys.
Yksittäisten kansalaisten sananvapaus on kohentunut internetin ja erityisesti sosiaalisen median seurauksena. Kuka tahansa voi vähällä vaivalla esittää valitsemastaan henkilöstä karkeitakin mielipiteitä myös nimettömästi. Ala-arvoisten viestien jatkolevittäminen internetissä on kuitenkin synnyttänyt uusia ongelmia. Merkitystä on myös sillä, että verkkokeskustelupalstojen ylläpitäjien ei tarvitse edes lukea julkaisemiaan toisten kommentteja puhumattakaan niiden poistamisesta ennakolta.
Rajanveto sille, liittyykö henkilön arvostelu hänen persoonaansa vai julkisen toiminnan arviointiin on hämärtynyt. Esimerkiksi monet somevaikuttajat eivät välttämättä ymmärrä altistuneensa julkisuuspelille. Selviäminen virtuaalimaailmassa saattaakin edellyttää monelle heistä vähintäänkin jonkinasteista ”julkisuusrokotetta”. Puuttumalla liian herkästi saamaansa kritiikkiin somevaikuttaja kaivaa itselleen kuoppaa, kun muiden somekäyttäjien mielenkiinto vatvottavaa asiaa kohtaan kasvaa ja kommentointi asiassa ryöstäytyy valloilleen.
Maalittaminen eli laajojen käyttäjäkuntien avustuksella masinoitu vihaposti sosiaalisessa mediassa on noussut yksittäisiä arvosteluja ongelmallisemmaksi ilmiöksi. Tällöin esimerkiksi tutkijoita, toimittajia tai viranhaltijoita vainotaan järjestelmällisesti heidän julkisuudessa esittämiensä kriittisten näkemysten seurauksena.
Tämäntapaiseen ”noitavainoon” osallistuvat nettikäyttäjät eivät keskinäisen kiihottamisen huumassaan usein itsekään tunnista kritiikin kohdetta tai tiedä tarpeeksi mistä häntä kritisoidaan. Vuorovaikutteista asiakeskustelua ei synny, kun susilauman yksilöt jäävät vieraiksi myös kohteelle itselleen. Kritisoitu uhri pääsee helpommalla kun vaientaa itsensä.
Heikki Kuutti on journalistiikan oppiaineen tutkimuskoordinaattori Jyväskylän yliopistossa.