“Ei, ei, ei, ei, ei, en ole kiinnostunut Euroopan keskuspankin, komission tai mistään muusta Euroopan da da da da da työstä”, Kansainvälisen valuuttarahaston johtaja Christine Lagarde sanoi viime syksynä.
Euroopan unionin johtajaruletti pyöri kuitenkin siihen malliin, että ranskalainen Lagarde valittiin lukuisten käänteiden jälkeen Euroopan keskuspankin EKP:n seuraavaksi johtajaksi.
EKP:n lisäksi valittiin Euroopan komission ja neuvoston johtajat sekä EU:n ulkoministeri. Kyseessä oli ylemmän tason poliittinen Rubikin kuutio, jossa tuli saada aikaan brexitin jälkeinen jäsenmaiden, puolueiden, instituutioiden ja sukupuolten tasapaino.
Neuvottelut teki vaikeaksi se, että piti löytää ehdokas komissioon, joka saisi sekä EU:n 28 valtiojohtajasta koostuvan Eurooppa-neuvoston että Euroopan parlamentin enemmistön. Yksikään kärkiehdokas ei saanut taakseen molempia, joten komissioon nousi kompromissina Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyen.
Von der Leyenin ja Lagarden valinnat ilmentävät Saksan ja Ranskan astumista näyttämölle. Lagarde on IMF:n johtajana yksi tunnetuimmista eurooppalaisista. Von der Leyen on ottanut tiukat kannat Venäjään ja Kiinaan. Tämä on kauppasotien ja kylmenevän geopolitiikan maailmassa hyvä asia. Lisäksi naisten valinta kahteen tärkeimpään virkaan on selkeä tasa-arvon viesti muulle maailmalle.
Valinnoista loistaa hallitustenvälisyys. Valitut ovat Saksan, Ranskan, Belgian ja Espanjan nykyisiä tai entisiä ministereitä. Parlamentti kokee tulleensa jyrätyksi, kun kärkiehdokkaita ei valittu huippuvirkoihin ja komission johtaja tuli parlamentin ulkopuolelta.
Kärkiehdokasmenettely on saksalaista perinnettä ja Angela Merkel joutui outoihin manöövereihin puolustaessaan sitä. Hän kannatti komission johtajaksi saksalaisen Manfred Weberin sijaan demareiden hollantilaista ehdokasta Frans Timmermansia. Ja kun tehtävään valittiin jo Merkelin ensimmäisessä hallituksessa toiminut von der Leyen, Merkel äänesti tyhjää.
Kärkiehdokkaan ohittaminen on ajanut Saksan outoon hurmokseen. Saksan demarit ja maan laajalevikkisin valtakunnallinen päivälehti Süddeutsche Zeitung vastustavat saksalaisen valitsemista komission johtajaksi. Demarit olisivat kuitenkin voineet torpata jo von der Leyenin, jos heillä olisi ollut pokkaa kävellä ulos Merkelin hallituksesta.
Tapahtumat kertovat karua kieltä Saksan poliittisesta tilasta. Merkeliä iskettiin joka suunnasta, ensin Itä-Eurooppa yhdessä Italian kanssa, sitten oma puolueperhe ja lopulta omat hallituskumppanit. Suurten koalitioiden ja Merkelin aika on ohi.
Emmanuel Macron voi edistää von der Leyenin kanssa EU:n puolustusyhteistyötä, Lagarde puolestaan kannattaa Macronin visioiden mukaisesti euroalueen budjettia. Yhdessä kärkiehdokasmenettelyn romuttamisen kanssa Macron on neuvotteluiden kiistaton voittaja.
Eurooppa on hajaantunut, ei pelkästään idän ja lännen vaan myös lännen EU-myönteisten puolueiden välillä. Hajaannuksen seurauksena Saksa ja Ranska eivät enää dominoi Eurooppa-neuvostossa, eivätkä kansanpuolueet ja demarit parlamentissa.
Päätöksenteossa tarvitsee hakea uusia enemmistöjä ja meno on sen mukaista. Jos Eurooppaan iskee talouskriisi, eivätkä poliitikot saa päätöksiä aikaiseksi, Lagarden EKP joutuu pelastamaan vielä monet kerrat poliitikot.
Lagardea lukuunottamatta uudet johtajat ovat tuntemattomia. Demarit olisivat saaneet neuvoston johtajuuden, mutta Espanjan pääministeri Pedro Sanchez halusi nykyisen ulkoministeri Josep Borrellin EU:n ulkoministeriksi. Belgian vt-pääministeri Charles Michelin valinta sillanrakentajaksi neuvostoon on siinä mielessä pahaenteinen, että hänen oma hallituksensa kaatui joulukuussa YK:n pakolaissopimukseen.
Von der Leyen kontrasti Jean-Claude Junckeriin on hyvällä tavalla suuri. On kuitenkin mahdotonta sanoa, millaista politiikkaa hän ajaa. Maahanmuutto ja ympäristö ovat aikamme suuria kysymyksiä, joihin vastaaminen tulee määrittämään seuraavan komissionsa perinnön.
Erityinen kysymysmerkki on ympäristö, josta von der Leyen ei ole sanonut vielä mitään.
Oma toiveeni on, että von der Leyenin komission aikana ympäristökysymys ei aja liberaaleja ja konservatiiveja samanlaiseen kulttuurisotaan kuin pakolaiskysymys ajoi pari vuotta sitten.
Von der Leyenin luottamusäänestys järjestetään heinäkuun puolessavälissä.
Hän tarvitsee 376 ääntä ja kansanpuolueiden, demareiden ja liberaalien koalitiolla on tukeva 444 enemmistö. Odotettua tiukempi äänestystulos kertoisi dynaamisuuden sijaan kauhun tasapainosta. Ja jos Saksan demarit onnistuisivat kaatamaan von der Leyenin, koko nimityspaketti kaatuisi ja manner-Eurooppa saisi vastineensa brexit-kaaokselle.
Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.