Kai se on joulunpyhien rauha, joka katedraalimaisen syvänä tuntuu yhä sisimmässä ja pakottaa minut pois aleryntäyksen ihmispaljoudesta.
Syrjäiselle kadulle, jossa hehkuu sama kynttilänhämärä kuin mielessäni.
Seisahdun tyhjän liiketilan kohdalle. Se on sisältä valkoinen, viaton kuin lumihiutaleiden hiljaiset hipaisut, vaikka ikkunaa kiertävässä tarrassa näkyy entisen kapakan nimi.
Kun jokin raskas viimein päättyy, voi alkaa oikeampi elämä. Siitä kirjailija Kalle Lähde on hieno esimerkki.
Happotesti (2016) kuvaa juoppouden itsepetosta. Teos on rehellistä, konstailematonta proosaa. Alkoholismin hirveys näyttäytyy jatkuvan valehtelun ja ryyppyputken kierteessä, johon – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – kirjailija onnistuu ujuttamaan tragikoomisia sävyjä.
Kun näin omakohtaisen romaanin julkaisseen kirjailijan kohtaa helsinkiläisissä kulttuuririennoissa, ei voi välttyä vahvoilta ennakkoluuloilta. Mutta Kallepa paljastui kokonaan muuksi kuin pinnalliseksi kohujulkkikseksi.
Lempeänsinisten silmien totisuus sävytti ankaran rehellistä kritiikkiä poliittisia puolueita ja nykyajan muoti-ilmiöitä kohtaan. Tällaisesta harvinaisesta suorapuheisuudesta löysin heti sielunveljeyttä.
Kävipä niin, että siinä yhteisen älyllisen puntaroinnin lomassa lähdin hakemaan itselleni tiskiltä lisää juotavaa. Kalle pyysi tuomaan jotain alkoholitonta.
Vasta baarimikolle suuni aukaistessani tajusin, miten suuri vastuu oli langennut osakseni. Näissä karkeloissa sympataan vihreitä ja syödään kasvisruokaa mutta tilataan harvemmin alkoholittomia paukkuja.
Ei kai se menisi baarimikolta ohi?
Tyynen vakavasti varmistin vielä, että toinen lasi on täysin alkoholiton.
Happotesti rupesi aukeamaan karmeiksi näyiksi silmieni eteen. Eikä se olisi menneisyyttä tai fiktiota vaan hirvittävää tulevaisuutta, jos epäonnistuisin tämän yhden lasillisen viemisessä.
Kalle nauroi luulolleni. Vahingossa maistaminen ei kuulemma murentaisi periaatteellista ja vakaumuksellista raittiuspäätöstä.
Mutta mistäpä minä olisin sen tiennyt, sillä en ole joutunut elämässäni minkään asian edessä niin lujille.
Vaikka vuodenvaihteen jälkeen ilmestyy Happotestin jatko-osa Loppuluisu, Kalle itse etenee vakaasti eteenpäin. Ja tietenkin myös vähän yläviistoon, niin kuin taiteilijan kunnianhimo vaatii.
Lopetan muisteluni. Seison taas tyhjän liikehuoneiston edessä. Lumisade yltyy, talvihämärä katu saa pumpulinpehmeän, tunnelimaisen muodon.
Jatkan matkaa ja jätän entisen kapakan taakseni. Sen kaikki merkitykset avautuvat minulle onneksi ainoastaan kirjan sivuilla.