Uusi hallitusohjelma ponnistaa huomattavan erilaisesta näkökulmasta kuin edeltäjänsä, mutta sen vastaanotto on ollut odotettu. Se on kirvoittanut runsaasti kehuja ja kritiikkiä – kuten hallitusohjelmat aina.
Sen katsotaan joko palauttavan kansalaisten uskoa hyvinvointivaltioon ja huolenpitoon tai perustuvan katteettomille lupauksille ja toiveille. Hallituksen oman näkemyksen mukaan hallitusohjelmalla torjutaan muiden muassa eriarvoistumiskehitystä ja kavennetaan tuloeroja. Luodaan tulevaisuuden osallistavaa ja osaavaa Suomea.
Kannattajien mielestä keskiöön on jälleen leikkauslistojen jälkeen nostettu tavallisten ihmisten hyvinvointi. Vastustajien mielestä rahaa luvataan perusteettomasti tulevien sukupolvien kustannuksella.
Monissa kommenteissa hallitusohjelmaa onkin luonnehdittu hyvinvointivaltion vastaiskuksi hyvinvointiyhteiskunnalle. Ero sanojen välillä on varsin pieni mutta ero siinä, millaista politiikkaa näiden termien takana toteutetaan, on jo isompi. Yksinkertaistetusti hyvinvointivaltiossa valtio ottaa vastuun kansalaisten hyvinvoinnista, kun taas hyvinvointiyhteiskunnassa vastuuta pyritään siirtämään huomattavasti enemmän kansalaisen omalle kontolle.
Hyvinvointiyhteiskunnassa tarjotaan lähtökohdat, jonka jälkeen on yksilöstä itsestään kiinni, miten korkealle ponnistaa. Hyvinvointivaltio seisoo pidempään takana varmistamassa, ettei ponnistava jalka petä tai laskeutuminen epäonnistu.
Katsojasta ja kuulijasta riippuu se, kumpaa pitää parempana. Toiselle valtion huolenpito tuottaa turvallisuuden tunnetta, kun taas toinen kokee sen holhoamisena.
Suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhetket ajoitetaan yleensä 1950- ja 1960-luvuille, jolloin toista maailmansotaan seurannut talouskasvu alkoi tuottaa kasvavia verotuloja. Yksi puoluejärjestelmän keskeinen ristiriitaulottuvuus olikin kiista näiden tulojen jakamisesta.
Tuliko ne kohdentaa yrittäjille ja omistajille vai työntekijöille? Ratkaisu oli kompromissi, jossa markkinatalouden hedelmiä alettiin käyttää tasaisesti kaikkien hyvinvoinnin edistämiseen. Vasemmisto luopui kiivaimmasta kapitalismin kritiikistä, ja oikeisto hyväksyi valtion väliintulon kansalaisten elämään.
Hyvinvointivaltion rakentamisesta tuli eräänlainen superideologia, joka saavutti lakipisteensä 1970- ja 1980-lukujen myötä. Kaikki pyrkivät edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta taloudellisten reunaehtojen puitteissa. Universaalius oli hyvinvointivaltion perusta.
Taloudellisen sääntelyn vapautuminen 1980-luvulla, uusliberalismin henkäykset Euroopasta ja 1990-luvun mullistukset – Neuvostoliiton hajoaminen ja syvä lama – alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa hivuttaa kehitystä hyvinvointivaltiosta kohti hyvinvointiyhteiskuntaa.
Taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden hyväksyntä lisääntyi, ja talouskasvun ja kilpailukyvyn ideologinen merkitys vahvistui. Talouskehityksen turvaamisesta tuli perustelu lähes kaikkeen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sosiaalipolitiikkaan.
Käsitys valtion roolista muuttui ja julkishallintoon omaksuttiin johtamiskäytänteitä yksityiseltä puolelta. Tehokkuus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus nousivat avainkäsitteiksi.
Sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen narut eivät enää olleet yhtä tiukasti valtion käsissä kuin aiemmin.
Kokonaisedun valvonta siirtyi valtion, markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan yhdessä hoidettavaksi. Hyvinvointivaltiossa yksilön elämänura oli ollut valtion huolenaihe, kun taas hyvinvointiyhteiskunnassa yksilön omat mahdollisuudet ja velvollisuudet saivat yhä enemmän tilaa. Yleisestä tasa-arvoisen kehityksen ideaalista siirryttiin niin yksilöiden kuin alueiden tasolla kasvupotentiaalin korostamiseen.
Sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotiin turvaverkoksi niiden tilanteiden varalle, kun elämä ei etene toivotulla tavalla, alkoi muuttua sosiaalisiksi investoinneiksi, joiden avulla turvaverkko piti tehdä tarpeettomaksi. Yksilö opetettiin auttamaan itse itseään.
Antti Rinteen mukaan hänen hallitusohjelmansa on paradigman muutos – yleisesti omaksuttujen käsitysten uudelleen arviointi. Uuden hallituksen ohjelma onkin askel kohti hyvinvointivaltion ja ideologisten valintojen uudelleen legitimointia.
1990-luvun laman perintönä politiikan perusteluihin jäänyt välttämättömyyden logiikka loistaa hallitusohjelmassa poissaolollaan ja hallitusohjelmassa tehtyjä ratkaisuja perustellaan ensi sijassa kansalaisten hyvinvoinnin edistämisellä, ei valtion talouden tasapainottamisella.
Pitkästä aikaa poliittisia päätöksiä tai ohjelmia perustellaan arvovalinnoilla taloudellisten reunaehtojen sijaan. Nähtäväksi jää, miten pitkään hyvinvointivaltion kunnianpalautus kestää, vai johtaako heikkenevä talouskehitys tämänkin hallituksen leikkauslistojen äärelle.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.