Aloitetaan kuin AA:ssa: Hei, olen Hanna ja olen kielioppinatsi.
Tuon kirjoittamisessa kesti yllättävän kauan, sillä iski tarve saivarrella. Pitäisikö kaksoispisteen jälkeen aloittaa isolla vai pienellä alkukirjaimella? Periaatteessa pienellä, sillä kaksoispistettä seuraa vain yksi virke. Tavallaan se on kuitenkin repliikki, joten olkoon isolla.
Pitäisikö etunimen perään tulla pilkku vai ei? Lauseilla on näkymätön yhteinen lauseenjäsen ”minä”, joten pilkkua ei kuuluisi käyttää. Paitsi että Kielitoimiston mukaan pilkkua saakin halutessaan käyttää, kun verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa.
Kyllä, joka kerta tämä tuottaa yhtä suurta nautintoa. Eikä vielä olla edes tasolla, jolla keskustellaan siitä, päättyykö tietyn vieraskielisen paikannimen ääntöasu i- vai j-kirjaimeen ja pitääkö sitä taivuttaa heittomerkin kanssa vai ilman.
Me intohimoiset pilkunviilaajat olemme harvalukuisehko, joskin toisinaan tarpeettomankin kärkeväkielinen joukko. Suurin osa ihmisistä ei tarvitse yksityiskohtiin sukeltavaa kielioppihifistelyä mihinkään.
Siitä on kuitenkin vaikea olla tuntematta huolta, että kielenkäytön toista äärilaitaa edustava joukko kasvaa. Se on porukka, joka on hylännyt isot alkukirjaimet ja välimerkit ja sanoo, että ketä kiinnostaa – riittää, kun tulee ymmärretyksi.
Heikkenevästä kirjoitustaidosta kertoo esimerkiksi se, että kun Kansallinen koulutuksen arviointikeskus muutama vuosi sitten selvitti peruskoulun päättävien kielentuntemusta ja kirjoittamista, pojista lähes viidesosa ei saanut aikaiseksi järjellistä työhakemusta.
Heikkoa osaamista edusti muun muassa tällainen hoivapalveluyritykselle suunnattu hakemus:
”moi olen 15 vuotias poika ja haluaisin hakea teille töihin.Olen ahkera työntekijä ja tykään olla vanhusten kanssa tekemisissä”
Hakemus käy esimerkiksi siitä, ettei kirjoitustaito tarkoita vain kykyä välittää vähimmäismäärä tarvittavia faktoja jotenkin ymmärrettävässä muodossa. Selvänhän tuosta saa, mutta tukeeko viestin muoto käsitystä hakijan hyväksi piirteekseen ilmoittamasta ahkeruudesta? Saako siitä sellaisen kuvan, että hän kykenisi keskittymään tekemisiinsä kymmentä sekuntia kauempaa?
Nykyaika tulvii tekijöitä, jotka ovat omiaan johtamaan lyhytjänteisyyteen ja köyhtyvään ilmaisuun.
Viestimme enemmän kuin koskaan, mutta viestit ovat usein lyhyitä ja irrallisia. Joka tuutista plingahtelevat ilmoitukset huonontavat keskittymiskykyä. Reaktioksi riittää peukku tai sydän. Liikkuva kuva vähentää kuvittelun ja kuvailun tarvetta. Kielelliset vivahteet korvautuvat hymiöillä.
Kokonaisen kirjan lukeminen on yhä useammalle mahdoton ajatus. Samalla kasvaa se joukko, joka ei kykene tuottamaan paria liuskaa johdonmukaista tekstiä.
Osalla on vaikeuksia erotella tekstilajeja. Miten erityylisiä tekstejä kykenisi silloin tuottamaan itsekään? Virallinen teksti sekoittuu chattailukulttuuriin, minkä esimerkkityöhakemuksestakin voi aistia.
On käymässä niin kuin äidinkielenopettajat ovat tienneet kertoa: huiput osaavat yhä paremmin, mutta heikot ovat entistäkin heikompia.
Nurinkurisesti se kehitys, joka kielellisiä taitojamme heikentää, kuitenkin myös edellyttäisi niiltä yhä enemmän. Kun entistä harvemmin asioidaan kasvokkain, tietoa ja vaikutelmia on kyettävä välittämään kirjallisesti.
Pitää hallita tyylilajit ja osata kirjoittaa itsestään niin, että erottuu joukosta ja jää mieleen.
Päin honkia kirjoittamallahan se ei oikein enää onnistu.