Nuorten pakolaismiesten tuhansien kilometrien marssi kotiseuduiltaan Suomeen on herättänyt paljon kysymyksiä. Yksi tällainen kuuluu näin: Miksi nämä parhaassa isässä olevat miehet jättävät isänmaansa eivätkä taistele sen puolesta? Miksi he eivät tartu aseisiin ja lähde rintamalle?
Samaan hengenvetoon rehvastellaan: ”Toista se oli meillä vuonna 1939.”
Afganistanissa asuva, 24-vuotias, pienen lapsen äiti, Marzia Gholami kirjoittaa (KU 31.12.2015): ”En tuomitse niitä, jotka ovat lähteneet. Varoitin erästä ystävääni vaaroista, joita ihmiset kohtaavat matkalla Eurooppaan. Hän sanoi minulle: Eurooppaan matkustaminen ei ole vaarallisempaa kuin matkustaa Afganistanissa; täällä emme voi turvallisesti matkustaa edes maakunnasta toiseen, täälläkin meidät voidaan viedä vankilaan tai meidät voidaan teloittaa ja päämme katkaista. On parempi hukkua Välimereen matkalla Eurooppaan kuin jäädä Afganistaniin tämän kauheuden keskelle vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta.”
Tämän kuultuaan Marzia Gholami ei pystynyt sanomaan ystävälleen mitään.
Tuohon onkin vaikea lisätä. Afganistan on eteemme avautuvien kauhukertomusten äiti, vaikkakaan ei ainut sellainen. Maassa on sodittu vuosikymmenet. Vallanpitäjät ovat vaihtuneet, mutta tavallisen kansan elämä on jatkunut yhtä kurjana ja turvattomana.
Ja mikä surullisinta: parempaa ei ole näköpiirissä. Valta, joka sinne on länsimaiden tuella pystytetty, on kuin korttitalo, joka voi kaatua koska tahansa. Siksi maan nykyhallinnon tukijat eivät uskalla lähteä pois. Tiedetään, että jälki tulisi olemaan rumaa katseltavaa.
Samalla tavalla kävi vallalle, jota Neuvostoliitto aikoinaan pönkitti. Kun neuvostopanssareita vedettiin viimeisistä vuoristosolista, sen tukeman vallan edustajia ripusteltiin jo lyhtypylväisiin Kabulissa.
Entä Irak tai Syyria, joista niin ikään on lähdetty sankoin joukoin pois eikä ole jääty taistelemaan isänmaan puolesta?
Irakissa on eletty diktaattori Saddam Husseinin vuonna 2003 kaatuneen komennon jälkeisessä kaaoksessa. Hääppöistä ei ollut elo Husseinin aikana, mutta ei ole ollut sen jälkeenkään.
Terrori-iskut ovat arkipäivää. Islamilaiset uskonsoturit pitävät yllä levottomuutta kaikkialla. Myönteiset tulevaisuuden kuvat ovat enemmän vain toiveunia kuin varteenotettavia vaihtoehtoja.
Syyriassa presidentti Bashar al-Assad pitää vallasta kiinni, sillä muut vaihtoehdot kuolemaa lukuun ottamatta ovat käyneet vähiin. Häntä vastaan taistelee useita toistensakin kanssa sotajalalla olevia voimia.
Otsikon kysymykseen on pakko vastata kysymyksillä. Ensinnäkin: Mikä on se isänmaa, jota nuori mies voisi puolustaa? Sekö, jota hallitsevat korruptoituneet rikolliset? Se, jossa ei ole ihmisoikeuksia, ei demokratiaa, ei tasa-arvoa, ei mahdollisuutta tulla toimeen eikä minkäänlaista tulevaisuuden näkymää.?
Kenenkä riveissä nuoren miehen pitäisi taistella? Hallituksenko, jonka oikeutusta on syytä epäillä? Kuka on valmis antamaan elämänsä hallitukselle, joka voi kaatua koska tahansa ulkoisen tuen loppuessa?
Vai pitäisikö nuoren miehen sotia hallitusta vastaan taistelevan opposition riveissä? Tällöin moni joutuu kysymään, minkä niistä ryhmistä.
Kenelle tahansa ottaisi koville puolustaa maata, jossa tämän päivän voittajat roikkuvat hirressä huomenna.
Tämän vuoksi ymmärrän, miksi he ovat täällä tänään.
Kolumni