Poliittisten avausten perusteella Suomessa katsellaan juuri nyt taaksepäin, paljon parjattuun peruutuspeiliin. Vähän jokainen niin hallituspuolueissa kuin oppositiossa löytää viisasten kivensä menneisyydestä.
Hallitus etsii ratkaisuja vakaviin yhteiskunnallisiin pulmiin 1970-luvun Lontoosta. Margaret Thatcher alkoi Britannian pääministerinä yksityistää valtion tehtäviä vuonna 1979. Thatcherin tavoin Juha Sipilän (kesk.) hallitus mielii siirtää päätösvaltaa kansanedustajilta markkinoille. Rautatiet, meriväylät, sosiaali- ja terveyspalvelut, kenties postinkanto aiotaan yhtiöittää.
Monopolien purku ja jäykkyyden vetristäminen on oikein, mutta mitä tapahtuu kansallisen omaisuusmassan siirtyessä yhtiöihin? Täsmällisiä, riippumattomia laskelmia ei ole esitetty.
Ei ollut sattumaa, että valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) viestitti kokoomusryhmälle helmikuussa, että sydän huutaa Thatcherin linjalle.
Stubb lievitti huudahduksellaan kokemaansa tappiota paikallisessa sopimisessa. Aito Thatcher onnistui piikkaamaan ammattiyhdistysliikkeen marmoroidun valta-aseman pala palalta hajalle.
Kuten usein käy, Stubbin irtoheitto sisälsi ideologisen suunnan. Suomelle haetaan tulevaisuutta taakse jääneestä ajanjaksosta. Downing Street 10:ssä kauan sitten tehdyistä ratkaisuista.
Ennen vappua liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) kirjoitti blogissaan ylistyksensä vanhoille hyville ajoille.
Berner haluaa houkutella Suomeen uusia sijoituksia, ja hän on valmis tekemään sen palaamalla ”pian 100-vuotiaan Suomen syntymisen aikaan, jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto.”
Jokainen taloushistoriaa hiemankaan lukenut tietää, ettei kahden tuotannontekijän liitto ollut lopulta kovinkaan auvoisa ja tasapuolinen. Kun toinen menestyi tai sai haalittua etuja, toinen kärsi.
Vaikka Bernerin kuvailemana kultaisena kautena työvoima oli halpaa, työehdot väljät ja työturvallisuus olematon, kahden välinen yhteys oli kitkaisa ja kehittymätön. Investointien sijaan altis verenvuodatukselle. Ei ollut kunniakasta, kun työ ja pääoma ottivat aseellisesti yhteen vuonna 1918. Talouskehitys pysähtyi, Suomen maine sivistysvaltiona horjui vuosikausia.
Bernerin ei kannattaisi ihannoida sadan vuoden takaisia, ellei tarkoitus ole palauttaa pohjoismaista sopimusyhteiskuntaa – sijoitusten parasta turvaa – takaisin epävakaaseen alkuhämärään.
Vappuna mennyttä juhlittiin olan takaa. Vasemmisto ylisti sodan jälkeen luotua ammattiyhdistysmahtia ja varoitti hallitusta murentamasta (1970-luvun peruja olevaa) hyvinvointivaltiota.
Perussuomalaiset leimasivat paluupiletin takavuosiin Snellmanin patsaan jalustalla kansallismielisessä vapussa Helsingissä. Juhlapuheessaan kansanedustaja Olli Immonen (ps.) siirsi rannekellonsa 25 vuoden taakse. Immonen huomautti, kuinka hyvät asiat ilmenivät ainoastaan vanhassa yhtenäiskulttuurissa, ”jossa me suomalaiset saimme elää lähes 1990-luvun alkuun saakka.”
Nostalgiavimmassaan päättäjät saavat varmasti säädettyä lain, jolla aikahypätä tissibaari-Suomeen.
Poliittinen retroilu on huolestuttavaa takaperin ryömimistä. Eikö äänestäjälle pidä antaa enemmän kuin laimeita katsauksia paremmasta menneisyydestä?
Voi olla, että poliitikoilla ei ole näkymää tulevaisuuteen. Suussa oleva sormi osoittaa aina taaksepäin.
Kolumni