Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on kiistatta eduskuntavaalien kuumin nimi.
Ulospäin hän näyttää ihan tavalliselta pohjoisen mieheltä. Pukeutuminen ja vaatimaton ulkoinen olemus tukevat mielikuvaa. Puhe eroaa Helsingin herrojen kirjakielestä nuottinsa puolesta, mutta Oulun murteeksikaan sitä ei voi moittia.
Sipilän juuret ovat syvällä pohjoisen maaperässä. Perhe muutti Vetelistä Puolangalle Juhan ollessa sylivauva. Opiskeluaika ja aikuisuus ovat vierähtäneet Oulun seudulla.
Sipilä sulautuu tyylipuhtaasti pohjoispohjalaiseen henkiseen ilmapiiriin, jota leimaa arvokonservatismi, uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Ero kokoomuslaiseen aatemaailmaan on langanohut.
Kristillisestä vakaumuksestaan Sipilä ei pidä meteliä, niin kuin ei muistakaan omista asioistaan. Julkisuutta usko kuitenkin kiinnostaa, sillä Pohjois-Pohjanmaa on kirkon kahden suurimman herätysliikkeen – vanhoillislestadiolaisuuden ja körttiläisyyden – temmellyskenttää.
Sipilä puolestaan edustaa pientä herätysliikettä: lestadiolaisliikkeen pääsuuntauksesta, vanhoillislestadiolaisuudesta 1930-luvulla erotettua haaraa, jota kutsutaan rauhansanalaisuudeksi. Rauhan Sana on sen verran tuntematon, ettei se aiheuta suurempia intohimoja puolesta tai vastaan.
Ihan tavallinen Sipilä ei ole, vaikka näyttääkin naapurin mieheltä. Hän on rikas, toisin kuin suurin osa pohjoispohjalaisista. Hän ei anna ilmeisen ristiriidan häiritä mielikuvaa vähään tyytyvästä miehestä, joka värkkäilee autotallissaan puusta kaikenlaisia kakkaroita.
Rikkaus syntyy harvoin pelkällä työnteolla, näin myös Sipilän kohdalla. Hänen onnistui myydä omistamansa it-alan yritys oikealla hetkellä ja sellaiseen markkinahintaan, että voitosta on riittänyt jakaa muille oman elämän kärsimättä.
Rikkaudellaan Sipilä ei kersku. Hän haluaa muiden näkevän itsensä ajelevan mieluummin rakentamallaan häkäpönttöautolla kuin etelän nousukkaiden suosimilla Lamborghini-urheiluautoilla.
Ero muihin puoluejohtajiin on silmiinpistävä. Ensinnäkin poliittinen ura on puoluejohtajaksi lyhyt. Politiikka veti tosissaan mukaan vasta viime eduskuntavaaleissa, jolloin keskusta kärsi historiansa karvaimman tappion.
Pian vaalien jälkeen Sipilä repäistiin keskustan johtoon pystymetsästä. Mies sattui tälläkin kertaa olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Puolueväki otti riskin.
Jo nyt tiedetään, että riski kannatti: katkeraan tappioon päättyneiden vaalien jälkeen tappelevat pukarit ajettiin yhteen ruotuun ja puolue kiinni pääministerin paikkaan, joka edellisvaalien perusteella näytti karkaavan pilviin.
Vaikka Sipilä on persoonana täysin eri kaliiberia kuin ylimielisenä pidetty entinen puheenjohtaja Esko Aho, heissä on jotain samaa. Kumpikin poikkeaa ajan virrasta.
Aho oli oman aikansa mediapersoona, jonka tyyli muistutti Amerikan menoa ja erosi totutusta. Se upposi yleisöön.
Kaikessa kainoudessaan Sipilä käyttää mediaa vähintään yhtä taitavasti, mitä osoittaa hänestä syntynyt mielikuva tavallisesta äijästä, joka Oulaisten Weteraanikonepäivillä ei erottuisi muista maamoottoreiden sykettä kuuntelemaan tulleista maaseudun miehistä.
Sipilää voi pitää tuoreutettuna versiona presidentti Tarja Halosesta, joka ihastutti kansaa kulkemalla tuulipuvussa ja nappaamalla bonukset kauppaostoksistaan.
Jos ja kun Sipilästä tulee pääministeri, yksi asia tässä maassa muuttuu mitä suurimmalla todennäköisyydellä: aluepolitiikka nousee uuteen arvoon.
Ei kuitenkaan vanhassa kuosissa, jolloin valtion hallintoa sijoitettiin sinne tänne tai aluepoliittisin syin annettiin tekohengitystä kuoleville toiminnoille. Sen verran Sipilä ymmärtää rahan päälle, ettei lankea siihen ansaan. Moiseen ylellisyyteen kun ei ole varaa tässä ajassa.
Sipilän aluepolitiikka kiteytyy hänen ehdotukseensa biotalouden kehittämisestä.
Metsät pannaan tuottamaan muutakin kuin lautaa ja sellua. Näin saadaan keskustan kannatuksen ydinalueille työtä ja sydänmaat pidettyiksi asuttuna.
Pohjoisessa on aina arvostettu työntekoa. Työnteoksi on laskettu se, mitä mies tai nainen saa käsillään aikaan. Hengen ponnistelijoita on vähemmän noteerattu.
Nyt kun Sipilä on myynyt itsensä kansalle kansan miehenä, hänen on kyettävä vastaamaan huutoon poliitikkona.
Kokemusta on johtamisesta ”oikeissa töissä” omissa yrityksissä. Politiikan johtaminen vaatii myös hieman toisenlaista osaamista.
Kolumni