Televisiossa taidetaan itkeä runsaan viikon päästä loppiaisena. Ylen TV1 esittää ohjelman, jossa kansan rakastama laulaja Paula Koivuniemi kohtaa yhdeksän kansan rakastamaa mieslaulajaa. Ennakkotiedoissa heitä kutsutaan nimillä Vesku, Siltsu, Samuli, Pate, Late jne.
Ensin lauletaan yhdessä, mutta se on vasta ihan lämmittelyä. Esittelytekstin mukaan laulujen tarkoitus on johdattaa artistit ”syvällisiin keskusteluihin rakkaudesta, kuolemasta, elämästä.”
Voi arvata, että elämää kolunneiden laulajien kokemukset saavat poskiontelot turpoamaan suolavedestä.
Televisioon on viime vuosina pesinyt mahtipontinen sentimentaalisuus. Melodraama on palannut elokuvan esihistoriasta takaisin voiden erinomaisesti.
Jokainen kanavapäällikkö tietää, että tosi-tv-ohjelma ei ole osunut maaliinsa, ellei siinä liikututa olan takaa. Siksi melodramaattisuutta ajetaan taidokkaasti esille viipyilevin lähikuvin, ilmeitä tutkien.
Kyynelikkään tunnekuohun esittäminen on verrattain uusi ilmiö televisiossa. Pateettisuus ei aiemmin oikein sopinut televisioon teknisten puutteiden vuoksi. Kuvaputki oli pieni, värit epäaitoja. Ääniraita kumpusi ohuena puurasian uumenista. Itku nauratti katsojaa.
Vasta teknologinen kehitys teki tv-kanavista kyynelkanavia. Digitaalisuus avasi suurille tunteille ja mielenliikutukselle uuden ulottuvuuden. Kuvan mittasuhteet muistuttavat elokuvakangasta. Äänentoisto kantaa korvaan pienimmänkin niiskauksen.
Tekniikan ansiosta julkisesta itkusta on muodostunut katsojan koukutin. Kyyneliin kerran tarttuneen ohjelmaformaatin on tarjottava sitä tasaisesti lisää.
Kaikkien aikojen itkunäytökseksi sanottuun Vain elämää -ohjelmaan osallistunut Hector on kertonut, että myös liikutus pullahtaa pintaan osittain ”teknisten” syiden vuoksi.
Laulajat painavat kuvauksissa pitkää päivää, nukkuvat huonosti ja asuvat leiriolosuhteissa karuissa huoneissa. Monet heistä ovat joutuneet eroon perheistään kauas Hirvensalmelle, ikävä kalvaa.
Tv-sarjatuotannon taikamaailmassa kaikki näyttäytyy katsojalle toisin. Julkkiksen itku tulee aitona kuohuna komean biisitulkinnan seurauksena.
Vain elämää -tekijät tietävät, mihin kohtaan ohjelmassa stressatun ja väsytetyn artistin tunnepurkaus kannattaa sijoittaa, jotta saavutetaan jykevin teho. Heillä on sellaiseen kova ammattitaito. Vahvistukseksi oheen on voitu liittää toisaalla tapahtunut avautuminen jostakin tarpeeksi raskaasta muistosta.
Täytyy olla kylmäksi hyytynyt möhkäle, jos ei sisikuntaa riipaise.
Avointa tunteiden näyttämistä on pidetty Suomessa nolona. Pidetään edelleen. Talouden ja politiikan päättäjät muistavat korostaa tekevänsä ratkaisuja järkisyin, ei tunnepitoisesti. Tunne hävettää niin.
Meikäläisessä jurouskulttuurissa asioista innostuminenkin on saatu näyttämään epäilyttävältä aisan yli poukkoilulta. Siitä kai johtuu, että ensimmäiseksi opitaan sanaleikki ”innostunut sonni”.
Tv-itkua ei kannata aliarvioida, vaikka se aikaansaadaan emotionaalisella tuotantokoneistolla. Liikutus kotisohvilla ei ole keinotekoista. Suomalaisille tekee hyvää tutkiskella, mikä siellä sielussa muljahtelee ja miksi.
Maailmasta yhä harvinaisemmaksi käyvää myötätuntoa voi kyllä oppia kokemaan tv:n välityksellä. Onhan ruudun kautta opiskeltu myös englantia ja venäjää sekä kierrättämään hyötyjätettä.
Kolumni