Suomalaisilla on erityinen luontosuhde, väitti Juha Sipilä taannoin puheessaan.
Kun katsoo luontouutisia viimeisen vuoden ajalta, väite vaikuttaa ilkeältä vitsiltä.
Etelä-Pohjanmaalla merimetsoja ripustettiin kunnankyltteihin roikkumaan.
Susien salametsästys on Suomessa niin yleistä, että pahimpina vuosina ammuttiin 40 prosenttia kannasta. Itämeri on edelleen surkeassa kunnossa. Esimerkkejä riittää.
Erityisen ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kysyttäessä suomalaiset kertovat luonnon olevan heille tärkeä, mutta se ei näy ympäristöpoliittisissa päätöksissä eikä usein edes yksilön käyttäytymisessä.
Uskon ongelman olevan siinä, että suomalaisille luonto on tavallaan lähellä, mutta silti tosiasiassa hyvin kaukana.
Verrattuna moniin muihin maailman valtioihin meillä on paljon rakentamatonta pinta-alaa ja metsät sekä vesistöt alkavat yleensä heti siitä mihin tontti päättyy. Koska suomalaiset ovat periaatteessa fyysisesti lähellä luontoa, heille syntyy harha siitä, että he elävät kosketuksissa luontoon ja ymmärtävät sitä.
Tämä ajattelumalli näkyy hyvin Facebookin luontokuvausryhmissä, joihin olen liittynyt oman luontokuvausharrastukseni myötä.
Useilla itsensä luontoihmisiksi mieltävillä puuttuu kaikki ymmärrys luonnosta.
Päivälevolla olevia pöllöjä häiritään kameran kanssa sumeilematta, kissojen irtipitämistä ulkona perustellaan mitä omituisimmilla syillä ja eläimiin liitetään toistuvasti täysin epätieteellisiä näkemyksiä.
Positiiviset näkemyksetkin menevät vähän kieroon.
Erityisen suurta suosiota sosiaalisessa mediassa keräävät luontokuvat, joissa eläin esitetään mahdollisimman hellyyttävänä ja usein jopa ihmismäisenä olentona. Tämä on typerää ja haitallista: se luo eläimistä virheellisiä käsityksiä ja nostaa söpöt otukset jalustalle muiden yli.
Usein tuntuu siltä, että moni suomalainen on samaan tapaan luontoihminen kuin hän on maahanmuuton asiantuntija: omiin tunnepohjaisiin näkemyksiin luotetaan enemmän kuin asiapitoisiin ja tieteellisesti rakennettuihin argumentteihin.
Jos on iltalenkillä sattunut näkemään suden tai maahanmuuttajan, siltä pohjalta sopii jo esittää painavia näkemyksiä molempien vaarallisuudesta.
Todellinen luonnontuntemus ei kuitenkaan synny vahvoista tunne-elämyksistä vaan opiskellun tiedon yhdistämisestä sinnikkäästi hankittuihin havaintoihin. Muu on silkkaa fiilistelyä.
Siinäkään ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Luonto eheyttää, antaa voimaa, inspiroi ja vetää ihmisen nöyräksi.
Mutta jos ei vaivaudu oikeasti opiskelemaan näkemiensä asioiden merkitystä ja sisältöä, silloin luonnosta puhuttaessa argumentit lilluvat puhtaasti hetteisellä fiilispohjalla.
Ja sieltä ei tavallisesti ponnista minkäänlaisia järkeviä ja kestäviä päätöksiä.
Kirjoittaja on oululainen stand up -koomikko.