Yöpöydällä on auki levitettyjen kirjojen epämääräinen kasa. Olen hidas lukija, ja minulla on tapana tutkia monia teoksia samaan aikaan.
Joskus keskeneräiset kirjat alkavat puhua toisilleen – ajallisesta ja maantieteellisestä välimatkasta tai erilaisesta genrestä huolimatta. Silloin kuuntelen salaa ja merkitsen muistiin parhaita paloja.
Toukokuun valoisina iltoina luen rinnakkain norjalaisen filosofin Lars Svendsenin teosta Yksinäisyyden filosofia sekä Johanna Venhon tuoretta ja herkkävireistä romaania Ensimmäinen nainen. Molempien kansien välissä alan ikävöidä mökille, rikkumattomaan rauhaan. Onneksi kesä on vasta alussa.
Svendsen purkaa kirjassaan yksinäisyyteen liittyviä väärinkäsityksiä. Jotkut ihmiset viettävät paljon aikaa yksin kärsimättä yksinäisyydestä, ja toiset kokevat syvää yksinäisyyttä, vaikka ympärillä on laaja sosiaalinen piiri.
Ihmissuhteiden merkitys näyttäytyy määrää tärkeämpänä kysymyksenä: täyttyvätkö johonkin kuulumisen ja kohdatuksi tulemisen tarpeet?
Johanna Venhon romaanissa piirretään kuvaa Sylvi Kekkosesta, jonka kaikki näkevät mutta jota kukaan ei oikein tunne. Vaativan ja pidättyvän julkisen roolin taakse kätkeytyy alakulo ja yhteyden jano. ”Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.”
Sylvi keskustelee itsekseen Marja-Liisa Vartion kanssa, joka on jo kuollut mutta joka on yhä ystävistä läheisin, ymmärtää elämän rajat, rakkauden kivun ja kirjoittamisen palon.
Svendsen erottaa teoksessaan huonon ja hyvän yksinäisyyden. Hän väittää, että aikamme suuri ongelma on hyvän yksinäisyyden niukkuus. Ajattelu, itsetuntemus ja luovuus edellyttävät kykyä vetäytyä yksinäisyyteen, katseiden ulottumattomiin.
Hyvä yksinäisyys on uhattuna, kun kiireisinä tai levottomina annamme helppojen häiriötekijöiden vallata huomiomme. Ihmisellä on taipumus yrittää piiloutua itseltään, rakentaa suojamuuri.
Venhon romaanissa 66-vuotias Sylvi huristaa kermanvalkoisella Morris Minillä kesämökille, pakoon asemaa ja velvollisuuksia. Hän tuntee vapauden ja oman tilan riemun: ”Tämä on minun. Puitten katveessa, järven sylissä. Matala mökki, ruohokattoinen sauna. Minä kuin metsän menninkäinen, osaksi maata muuttumassa, onnellisena.”
Venhon kuvittelema Sylvi on aina pitänyt yksin olemisesta ja rauhassa ajattelemisesta, mutta sellaiseen ei ole rohkaistu. Oma aika tuntuu luvattoman hyvältä: ”Minuun tulee lavea, tyyni hiljaisuus --. Koko päivä on edessä ja muistot nousevat pintaan kuin kalansintit vedessä, kun ne hakevat ruokaa.”
Sylvi pukeutuu vanhoihin mökkirytkyihin ja löytää yhteyden itseensä ja kertojan ääneensä. ”Täällä tämä Kekkosen rouva itsekseen puuhailee. Muistojensa kanssa höpisee ääneen. Älkää kertoko kenellekään, ettei luulla höperöksi, maan äiti sentään.”
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.