Lapsellekin se pitää sanoa. Aina ei saa sitä, mitä haluaa.
Suomi halusi Minskissä MM-kultaa enemmän kuin mitään muuta, mutta kädet oli nostettava ilmaan ylivertaisen vastuksen edessä. Tunnustettava se on. Venäjä oli parempi ja ansaitsi mestaruutensa.
Suomen hopeassa on kuitenkin kultaiset reunukset, koska joukkue osoitti matkan varrella poikkeuksellista venymiskykyä. Kuka olisi ikinä uskonut, että sinivalkoinen kiekkomaajoukkueemme olisi raivannut tiensä aina MM-finaaliin saakka?
Erkka Westerlund ansaitsee sulan hattuunsa ja voi lähteä pää pystyssä KHL-Jokerien päävalmentajaksi. Mutta huippujääkiekkoilun maailma on karu. Jokerien taru KHL:ssä on paljon, paljon kivikkoisempi kuin Leijonilla Minskissä.
Kempeleen yläasteella ja lukiossa oppilaiden ja opettajien kelpaa kulkea polleina. Koulujen oppilaan Pekka Rinteen nimi on viimeistään nyt noussut koko kansakunnan huulille. Hän ei enää ole tähtien tähti pelkästään kaukana NHL:ssä. Nyt Rinne tunnetaan myös Euroopassa, vaikka ennen Minskin MM-turnausta hänet voitiin sijoittaa kategoriaan ”tuntemattomat suuruudet”.
Rinne sulatti Minskissä kaikkien jääkiekon ystävien sydämet. Maalivahti on viimeistä piirtoa myöten herrasmies, alati kohteliaasti käyttäytyvä pohjoispohjalainen, joka antaa tilaa kaikille. Mutta ei kiekolle.
Kun Rinne siirtyi Kempeleen Kiekko-Ketuista Kärppiin, hänen tiellään oli suuria muureja. Ensin amerikkalainen Tim Thomas, sitten Niklas Bäckström. Heistä kumpaakaan Rinne ei ohittanut kakkosmaalivahdin paikalta ykköseksi Kärpissä, mutta kolmikolla oli yhteinen suuntaviiva ja yhteinen tulevaisuus. Heistä kaikista tuli tarunhohtoisessa kirjainyhdistelmässä NHL:ssä joukkueidensa ykkösmaalivahteja, ja palkka on ollut sen mukainen.
31-vuotias Rinne on huippu-urheilijana sopivalla tavalla joviaali, nöyrä ja jalo. Sama koske Bäckströmiä ja Thomasia.
Mikä loistava triangeli.
Nämä MM-kisat herättivät vielä kolme viikkoa sitten sitten hurjia ennakkoluuloja. Mikä maa tämä oikein on? Miten kaikki toimii? Mikä maan ihmisoikeustilanteessa oikein mättää?
Ihmisoikeuksien tärkeydestä voi olla vain yhtä mieltä, mutta lähes kaikki ennakkoluulot karisivat oikeastaan ensimmäisenä kisapäivänä. Maa on puhdas, siisti ja raikas kuin tunturipuro. Ihmiset hymyilevät, tervehtivät iloisesti ja pursuavat hyvää tuulta. Tänne voisi tulla vaikka lomalle, kunhan ensin oppisi ne kaikki nollat. Lippu metroon maksaa 3 000 Valko-Venäjän ruplaa eli euroissa noin 22 senttiä. Ylivoimaisen nautinnollinen ilta Giuseppe Verdin säveltämässä Rigoletto-oopperassa maksoi 55 000 ruplaa eli neljä euroa.
Taksimatkojen hinnat heilahtelevat ylös ja alas kuin vuoristorata, mutta eikö se mene näin maassa kuin maassa – paitsi Suomessa, jossa mittari raksuttaa tarkasti pisteestä A pisteeseen B.
Valko-Venäjä järjesti ensiluokkaiset MM-kisat, joista riittää muisteltavaa ja taivasteltavaa. Seuraavan kerran maan isännöi jääkiekon MM-kisoja ehkä 2027.
Vuoden kuluttua jääkiekkokaravaani pysähtyy Prahassa ja Ostravassa. Siellä Kari Jalosen johtama Leijonat on taas kovien ennakko-odotusten ristiaallokossa. Menestystä on tultava, koska vain voittaminen kiinnostaa.
Do svidaniya, Minsk 2014.
Ahoj, Praha a Ostrava 2015
