Kenet yllättää, että kolmas elokuvasovitus Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan huomattavin tapaus.
Aku Louhimiehen ohjaama tulkinta noussee edeltäjiensä tavoin vuoden katsotuimmaksi, kunhan se lokakuussa pääsee valkokankaalle.
Uutta tuntematonta – kuten elokuvaa taas kerran kutsutaan – on osattu tehdä tunnetuksi ennakolta tehokkaammin kuin aiempia. Elokuvaa on pidetty taitavasti julkisuudessa koko valmistumisen ajan, kolme vuotta.
Kallis tuotanto tarvitsee katsojia ja muuta rahoitusta, joita saa jos pysyy puheenaiheena ja äimistelyn kohteena.
Elokuvan markkinointiporukka on varmasti innoissaan äsken revenneestä nettiremellyksestä.
Moni somevääntäjä tapansa mukaan tuohtui, kun kaupoissa alettiin myydä lukuisia Tuntematon sotilas -tuotteita. Lattiamoppeja, rikkalapioita, vessaharjoja ja elokuvan hahmojen nimillä varustettuja vissyvesiä. Kahvia. Tulossa on ainakin sulatejuusto.
Kuohahtajien mielestä tuntemattoman nimellä ja ilmeellä kaupattavat tuotteet loukkaavat milloin sotaveteraaneja, Väinö Linnaa tai kansamme vapausuhria yleensäkin. Isänmaallisuuden perintö on heistä tönäisty lokaan.
Nettiloukkaantuminen on teeskentelyä. Linnan muokkaaminen tavaraksi ei ole uutta. Väinön kasvot oli painettu 20 markan seteliin vuosina 1993–2001, ja raha jos mikä on huiminta kaupallistamista.
Ennen someaikaa kukaan ei raivostunut, vaikka Juice Leskinen esitti juuri valmistuneen betonirakennelman, Tampere-talon, nimeksi Väinölinnaa vuonna 1990.
Toivottavasti tuotesarjaan saadaan vielä Rokan nimeä kantava hernekeitto. Myytäväksi kelpaisi Koskelaksi nimetty hopeinen kaulaketju, jonka paksussa rakenteessa leyhyy valmistustapaa mukaileva haju.
Turhan kihvelikarjunnan taakse on jäänyt isompi kysymys. Miksi suomalaiset tahtovat yhäti palata 1940-luvun tapahtumiin? Vieläpä yhden ainoan kulttuurituotteen kautta.
Perussyy on ilmeinen. Linnan romaani on tärkeimpiä sodan jälkeen kirjoitettuja.
Linna kertoo konekiväärikomppanian taivalluksesta jatkosodassa ilman sankaruutta ja koristeellista tähtipölyä, hyvin suomalaisesti ja aidosti. Samalla Linna kuvaa silminnäkijän terävyydellä, kuinka rintamaoloissa mitta lopulta täyttyy sotimiseen ja hurraa-isänmaallisuudella hosumiseen.
Silti tuntuu kaavamaiselta, että samasta teoksesta täytyy tehdä elokuvapäivitys 30 vuoden välein.
Edvin Laineen ohjaama ensimmäinen tuntematon oli sodan kokeneiden tekijöiden ”ammattimainen” näkemys rivisotilaista vuonna 1955. Rauni Mollbergin elokuva yhdisti suuren ikäluokan ja rock-polveen kuuluneen teatterikouluväen tunnot vuonna 1985.
Elokuvien suurin ero on kumminkin vain siinä, että Mollberg kuvasi värifilmille ja käytti runsaammin räjähteitä taistelukohtauksissa.
Louhimiehen klassikkokäsittelyä voi näyttelijälistan perusteella kutsua Putous-ikäluokan tuntemattomaksi.
Sovinnaisuudesta kertoo, että kolme ohjaajaa ovat olleet tuntematonta tehdessään viisikymppisiä miehiä, uransa huipulla.
Tuntemattoman sotilaan toistuva henkiin herättäminen paljastaa, että olemme juuttuneet yhteen ainoaan pienoiskuvaan tasavallan kohtalonvuosista. Sitä halutaan kerrata. Jäljentäminen on vaivatonta.