Kolttien asuttamisen 60-vuotisjuhlavuoden pääjuhla on Sevettijärven koululla elokuun 29. päivä. Juhlapuhujaksi on kutsuttu tasavallan presidentti Tarja Halonen. Myös kylän koulu täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Juhlavuosi näkyy Sevettijärven tapahtumissa koko vuoden.
Kylläpä tänne on matkaa! Tuttu huokaisu niiltä, jotka ovat taivaltaneet tietä myöten pitkän matkan kohti Sevettijärven kylää Inarissa.
Mutta uskokaa vain, huokaisu kuuluu myös toisin päin. Kaikki muut ovat kaukana Sevettijärveltä. Yksistään lääkäriin Ivaloon on matkaa 150 kilometriä. Synnytyslaitokselle Rovaniemelle vielä liki 300 kilometriä lisää. Sevettijärveläisillä ei parane olla kiire.
Eikä kiirettä kylässä tunnetakaan. Se on etelän ihmisten keksintö. Nehän ne kuulemma vouhkaa ja kouhkaa, kunnes muutaman reissun jälkeen huomaavat, ettei sellainen meno kuulu Sevettijärven elämään. Vouhottajia katsotaan vähintäänkin pitkään, mieluummin käristetään kokonaan ulos.
Sama pätee ylipäätänsä muualta tulleisiin. Sevettijärvi on pieni, oma yhteisönsä, jonne tulevat punnitaan tarkkaan.
"Tulijasta supistaan ja sipistään jonkun aikaa. Sitten hänet joko hyväksytään tai ei hyväksytä. Ei täällä kaikki pärjää. Eräs emäntä totesi muualta tulleesta miniäkokelaastaan, kun tämä muutti kylältä pois, että sieltähän se oli tullutkin. Hänen lähtöään ei sen koommin kommentoitu", eräs kyläläinen kertoo.
Tavallisena maaliskuisena arkipäivänä Sevettijärven kylänraitti on hiljainen. Kylä tupsahtaa Inarista mutkittelevan jäisen tien jälkeen yhtäkkiä eteen, hups vain. Tässä on siis Sevettijärvi. Muutama talo, koulu, baari. Kaikki kuin kääräistynä valkoiseen pumpuliin.
Monesti sanotaan, että oman elinympäristön olosuhteisiin turtuu. Mikään ei tunnu enää erikoiselta, vaikka ulkopuolinen katsoo asiaa toisin.
Sevettijärvellä tämä ei päde. Sevettijärveläiset eivät ole kyllästyneet kylää ympäröivään suunnattomaan rikkauteen, luontoon. Se on monille se suurin, jopa ainoa syy, miksi asua kylällä. Luonto on läsnä kaikkialla. Sitä kunnioitetaan ja sen rytmissä eletään. Se on kyläläisten keuhkot silloinkin, kun elämä muuten köhii.
Mutta vaikka lumi hehkuisi kuinka puhtaan valkeana ja taivas siintäisi kevään kirkkaana, Sevettijärven yllä leijuu synkkiä pilviä. Kylä ukkoutuu ja akkoutuu. Lapsia on vain muutamia.
"Tulevaisuus näyttää melko heikolta. Nuoret lähtevät etelään opiskelemaan tai työn perään ja perustavat sinne perheensä. Eivät he sitten enää tänne palaa kuin lomillaan", kylän vanhin, kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff sanoo.
Ne, jotka eivät aikoinaan lähteneet maalikylille, asuvat mökeissään peräkamarin poikina. Omalta kylältä on miltei mahdotonta löytää itselleen elämänkumppania.
Kolttien luottamusmies tietää, ettei kaunis luonto elätä. Siksi nuorille pitäisi olla tarjolla muita täkyjä, miksi pysyä kylässä tai palata sinne opiskelujen jälkeen takaisin.
"Kolttasaamelaisten kielen ja kulttuurin parissa riittää kyllä tekemistä. Tarvitaan vain nuoria, jotka opiskelevat koltansaamea ja vaalivat perinteitä. Esimerkiksi koltankielisiä kirjoja on vähän, kääntäjille olisi töitä. Eikä kolttaperinteet käsitöissäkään pysy elossa, ellei ole käsitöiden taitajia, jotka opettavat taitoja eteenpäin", Veikko Feodoroff miettii.
Sanoista on ryhdytty tekoihin. Viime vuonna perustettu Kolttakulttuurisäätiö valmistelee kolttakulttuurikeskuksen saamista Sevettijärvelle. Se toisi tullessaan työpaikkoja ja tunnettuutta.
Koltat valmistelevat myös palvelutalon rakentamista kylälle. Kun kylän vanhat eivät enää pysty asumaan omissa kodeissaan, heidät viedään nykyisin Ivaloon vuodeosastolle tai palvelutaloon viettämään vanhuuttaan. Veikko Feodoroff, niin kuin monet muutkin kyläläiset, toivoo, että vanhat hoidettaisiin omalla kylällä. Samalla saataisiin niitä kaivattuja työpaikkoja.
Sevettijärven baarissa toimittaja saa tiukkoja neuvoja: "Et sitten kirjoita mitään ruikutusjuttua", baarissa työskentelevä Mirva Haataja painottaa asiakkaiden palvelun lomassa. Tavallisena arki-iltapäivänä baarin ovi käy harvakseltaan. Kahvikupposen lisäksi aina joku pyörähtää baarin yhteydessä olevassa kaupassa tai postin palvelupisteessä.
Natalia Sanila pyrähtää paikalle ja yhtyy Haatajan neuvoihin. Hänkään ei halua, että koltista tai Sevettijärvestä kirjoitetaan aina kuin kuolevasta kolkasta. Ei, vaikka monet arjen tosiasiat puhuvat toista.
"Täällä eläminen on mitä on. Kaikki ei välttämättä ole helppoa eikä mahdollista, mutta kyllä täällä oikealla asenteella pärjää", Mirva Haataja sanoo. Hänen äitinsä on Petsamon kolttia. Tytär tuntee juurensa, mutta ei puhu koltan kieltä eivätkä kolttien perinnekäsityötkään oikein luonnistu. Omalle pojalleen Mirva Haataja haluaisi kuitenkin perinteitä jatkaa.
"Henry menee ensi syksynä esikouluun. Toivoisin, että hän oppisi edes jomman kumman kielen, joko inarinsaamen tai koltansaamen", inarinsaamelaisen kanssa avoliitossa elävä Haataja sanoo. Hän kertoo oman sukupolvensa ikään kuin pudonneen perinneketjusta.
"Kävin yläastetta Ivalossa. Ei siellä olisi voinut silloin kuvitellakaan puhuvansa koltansaamea. Sitähän pidettiin ryssänsaamena", Mirva Haataja huomauttaa. "Oli viisaampaa vaieta juuristaan."
Nyt aika on toinen. Koltat ovat ylpeitä kolttataustastaan. Itsetunto on kohdillaan. Kun vielä saisi kielen opiskelun ja kolttakylissä asumisen vetovoimaiseksi. Saisi ihmisille töitä ja toimeentuloa.
"Kaikki muuttuu, kun meidän sukupolvi saa otteen vallankahvasta. Silloin alkavat hihat heilua!" Natalia Sanila uhoaa. Hän pitää vanhoja suorastaan kehityksen esteenä. Esimerkiksi hän nostaa kolttapuvut.
"Naisen puku on ihan kauhea. En halua näyttää 70-vuotiaalta mummolta. Nyt, kun me muutamat nuoremmat olemme omineet kolttapukuperinteitä vähän kauempaa historiasta ja olemme hiukan modernisoineet kaavoja, niin se ei sovi kaikille. On paheksuttu, että emme muka noudata perinteitä", Natalia Sanila ihmettelee.
"Mutta haloo, nyt eletään 2000-lukua! Kyllä perinteitäkin täytyy pystyä uudistamaan", Sanila jatkaa. Hän uskoo, että kun elokuun 29. päivä Sevettijärvellä juhlitaan kolttien asuttamisen 60-vuotisvuoden pääjuhlaa, nähdään jotain uutta ja erilaista. Nuori polvi haluaa repäistä ja näyttää, että kolttaperinteet elävät, mutta ovat muuntautumiskykyisiä.
Koltat saavat tehdä tosissaan töitä sen eteen, että he saavat lapsensa ja nuorensa säilyttämään kielen ja kulttuurin. "No, kun se on niin outoa", kiemurtelee kahdeksasluokkalainen Anna-Katariina Feodoroff vastaustaan, miksi koltan kieli ei maistu puhekielenä.
Vaikka monen lapsen kotona puhutaan koltansaamea jatkuvasti, vastaavat lapset vanhemmilleen suomeksi. Myös lasten kesken käytetty puhekieli on suomea. Lapset tietävät, että koltansaame ärsyttää niitä, jotka eivät sitä ymmärrä. Sekin saa heidät arkailemaan kielen käyttöä.
Sevettijärven koululla tehdään kuitenkin kaikki mahdollinen, jotta kieli ja kulttuuri säilyisivät elinvoimaisina. Koulun rehtori Toini Sanila sanoo, että heiltä ei lähdetä ilman perustietoja kielestä, käsitöistä ja katrillin tanssimisesta.
Koltansaamen aapinen ilmestyi vuonna 1972. Siitä lähtien koltansaamea on opetettu Sevettijärven koululla.
Tällä hetkellä koulun 11 oppilaasta kaksi alakoululaista ja kaksi yläkoululaista käyttää koltansaamea äidinkielenään - teoriassa. Käytännössä kaikkea opetusta ei pystytä antamaan koltansaameksi, koska ei ole olemassa riittävästi koltansaameksi käännettyä oppimateriaalia. Siihen juuri tarvittaisiin niitä kielenkääntäjiä. Koltansaamea Sevettijärvellä opettava Seija Sivertsen ei millään ehdi yksinään kääntää kaikkea tarvittavaa kolttien kielelle, vaikka onkin tehnyt valtavan työn oppimateriaalien eteen.
Kolttasaamelaisten kielen tilanne on nyt jo niin heikko, että Unesco on luokitellut kielen vakavasti uhanalaiseksi yhdessä inanrinsaamen kanssa. Koltansaamea puhuvia on noin 300, heistä suuri osa Sevettijärvellä.
"Meillä koltansaamea käytetään pääkielenä arkipäivän askareissa lähinnä poro- ja luontaistaloudessa. Se on sellaista kieltä, jota ei opi pelkästään koulun penkillä. Kun puhujat alkavat olla nuorimmastakin päästä nelikymppisiä, on pelko, että kieli katoaa", Veikko Feodoroff huolehtii.
Niin, että koulun Juusot, Leenat, Almiinat, Petterit ja muut:
Käyttäkää kieltänne ja olkaa ylpeitä juuristanne. Teitä koltansaamen taitajia ja kolttaperinteiden jatkajia on todella vähän. Ihan oikeasti.