Kolttakulttuuri elää yhä, mutta sen säilyminen tulevaisuuteen edellyttää muutakin kuin vain paikallista aktiivisuutta. Presidentti Tarja Halosen mainitsemalle saamelaiskielten elvytysohjelmalle on tarvetta.
Sevettijärvellä vietettiin viikonloppuna kolttien asuttamisen ja Sevettijärven koulun 60-vuotisjuhlaa, jossa kunniavieraana oli tasavallan presidentti Tarja Halonen. Ilman hänen osallistumistaan tilaisuus todennäköisesti olisi jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle.
Juuri tällaisina hetkinä presidentin arvovallalle on käyttöä. Halosen osallistuminen oli valtiovallalta tärkeä symbolinen kädenojennus kolttakulttuurin suuntaan, vaikka käytännön lupauksia presidentillä ei olekaan tuoda tullessaan. Resurssien jakaminen ja päätösten tekeminen kuuluu muille, ennen muuta maan hallitukselle.
Kolttien merkkipäivä tarjoaa hyvän hetken muistaa, että vähemmistönkin sisällä on vähemmistönsä. Koltansaamen ja inarinsaamen kielten säilyminen on yksinomaan Suomen omien toimenpiteiden varassa. Sen sijaan pohjoissaame elää saamelaisten valtakielenä sekä Suomessa, Norjassa että Ruotsissa.
Ei olisi paljon tarvittu, että sekä inarin- että koltansaame olisivat jo vaipuneet kokonaan historiaan. Molempien puhujamäärä on vain sadoissa, ja etenkin 1950- ja 60-luvuilla koko saamelaiskulttuurin suomalaistamisen paine ja tahti oli erittäin voimakas.
Kaikeksi onneksi kielten elvyttämiseen havahduttiin viime hetkillä. Inarinsaame on pystytty nostamaan haudan partaalta vakaammalle pohjalle, mistä kiitos kuuluu ennen muuta paikalliselle aktiivisuudelle ja omankielisen opetuksen välttämättömyyden ymmärtämiselle. Koltansaamea uhkaa etenkin kieltä puhuvan nuoren polven vähäisyys.
Uskoa tulevaan vahvistaa se, että oma identiteetti on nyt paljon vahvemmalla pohjalla kuin menneinä vuosikymmeninä. Petsamon alueelta sotien jälkeen evakkoina Suomen puolelle asutettujen ortodoksiuskoisten kolttien lähtökohta oli todella vaikea: kyseessä oli juuriltaan repäisty kieli- ja kulttuurivähemmistö saamelaisvähemmistön sisällä.
Suomesta ei hevin löydy toista kyläkoulua, jonka jatkuvuus on yhtä tärkeää kuin juuri Sevettijärven koulun. Sen varassa käytännössä on kokonaisen kielen ja paikalliskulttuurin tulevaisuus.
Halonen vihjasi valtioneuvoston aikovan ehdottaa saamelaiskielten elvytysohjelmaa. Sellaiselle olisikin tarvetta.
Suomen kielilaki antaa hyvät mahdollisuudet saamelaiskielten käyttöön. Pulmana ei olekaan lain sisältö vaan sen soveltaminen. Kuten Halonen Sevettijärvellä muistutti, kuntien ja valtion viranomaiset eivät oma-aloitteisesti juurikaan osoita palvelevansa myös saamen kielellä.
Palveluiden määrään vaikuttaa saamelaiskäräjien mukaan myös valtion tuottavuusohjelma, joka edellyttää virkojen vähentämistä. Saamelaisalueen kuntien ja siellä toimivien valtion viranomaisten on saatava riittävät resurssit kielilain käytännön toteuttamiseen, ja myös tahtotilan on oltava kohdallaan.
Halonen patisti Suomea ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointiin ja sanoi kärsivällisyytensä alkavan loppua. Norja ja Tanska ovat sopimuksen ratifioineet, Suomi ja Ruotsi eivät. Asiaa ovat mutkistaneet sopimukseen liittyvät maaoikeuskysymykset, joita Suomessa on puitu vuosikaupalla ilman kestävää tulosta.
Ratkaisumallien löytyminen ei voi olla mahdotonta, ei ollut Nellimin metsäkiistassakaan. Halosen valtaoikeuksiin tämä asia ei kuulu. Silti presidentti voi hyvin lisätä painetta, jos ratifiointi ei ota edetäkseen annetuista lupauksista huolimatta.