Valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala halusi tammikuussa 2012 nostaa keskusteluun sen, onko Lapista tullut pohjolan Kongo.
Ministerin mielestä ulkomaiset kaivosyhtiöt olivat käytännössä jo vallanneet Lapin ja hallitsivat malmivarantoja maanomistajille maksettavaa minimaalista louhintakorvausta vastaan.
Ministerin kannanotto oli räväkkä, mutta monessa mielessä ongelmallinen. Ensinnä voi kysyä, onko Kongo uskottava vertauskohta 2000-luvun globaalikapitalismin ilmiölle. Toiseksi Hautalan vuoden takainen kannanotto tuntuu erikoiselta, kun sen rinnalle asetetaan hallituksen omistajaohjauksen tuoreimmat toimenpiteet Lapissa Kemijoki Osakeyhtiössä.
Kemijoki Osakeyhtiön uudistusten on käytännössä arvioitu johtavan Lapin vesivoiman työpaikkojen ja toiminnan ohjauksen siirtymiseen Helsinkiin. Tietyssä vihreässä ajattelussa valtioiden sisäisiä valtasuhteita arvioidaan eri kriteereillä kuin valtioiden välisiä valtasuhteita.
Taiteen alalla Guggenheim-museohanke on eräänlainen kuvataiteen Kongo -projekti siinä mielessä, että se perustuu ajatteluun amerikkalaisesta kulttuurisäätiöstä, joka levittää haarakonttoreitaan ympäri maailman.
Tieteen puolella johtavat amerikkalaiset yliopistot ovat perustaneet maksullisia tietoverkkoyliopistoja, joiden on arveltu olevan uhka kansallisille ja maakunnallisille yliopistoille. Varsinaisten haarakonttoreiden perustaminen on kuitenkin yliopistomaailmassa harvinaisempaa: Harvardin yliopisto ei ole suunnitellut yliopiston perustamista Suomeen.
Kirjailija ja kirjallisuudentutkija David Lodge on kuvannut monissa teoksissaan akateemista maailmaa. Lodgen romaani Small World (1984) käsittelee maailmanyliopistoa, globaalia kampusta, jonka on luonut kehittynyt teknologia. Yksi romaanin päähenkilöistä, professori Morris Zapp, toteaa, että tieto on nykymaailmassa paljon helpommin siirrettävissä kuin se ennen oli. Niin ovat myös ihmiset.
En usko, että Guggenheim on kovin suuri uhka suomalaiselle taiteelle enkä myöskään pidä Harvardin verkkokursseja uhkana suomalaiselle yliopistolle. Sekä tieteen että taiteen perusominaisuus on valistuksesta lähtien ollut uusi ja itsenäinen ajattelu, väittely ja kyseenalaistaminen yhden totuuden ulkoaopettelun sijaan.
Kritiikki ei ole aina ollut itsestäänselvyys yliopistossa. Esimerkiksi varhaiset Turun Akatemian väitöskirjat selostivat toisen lausumia kriittisen tarkastelun asemesta. Oikeastaan vasta valistus liitti kritiikin, yksilön ja yliopiston käsitteet yhteen 1700-luvulla.
Valistuksen ajatus oli, että jokaisen ihmisen oli tultava täysikasvuiseksi, järkeväksi olennoksi, joka vapaana taikauskosta ja terveeksi järjeksi kutsutusta ennakkoluulojen kokoelmasta pystyisi päättämään omasta elämästään yhteiskunnan osana.
Ranskan vallankumouksessa ja Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaissa kriittisyys merkitsi tyranniasta vapautumista. Ajatus oli, että kritiikki yhteiskuntaa ja perinteisiä uskomuksia kohtaan mahdollistaa kullekin ihmiselle oman tiensä löytämisen.
Samalla kritiikkiin kuului myös itsekriittisyys.
Ihmisen ei tullut tarkastella kriittisesti vain ympäröivää yhteiskuntaa vaan myös omia halujaan, himojaan ja motiivejaan. Ihmisen ideaalikuva ei ollut kunnianhimonsa viemä tahtoihminen vaan ihminen, joka pystyi tarkastelemaan myös itseään kriittisesti suhteessa muihin ihmisiin ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Kritiikin tuli ylittää objektiivisen ja subjektiivisen kuilu reflektiivisyyden avulla.
2000-luvulla on valistuksen kritiikin sijaan korostunut uudenlainen modernin yhteiskunnan ja median kasvottomien voimien synnyttämä ideologinen kritiikki. Kysymys kuuluu, oletko sinä riittävän tehokas. Oletko vakavarainen? Oletko työelämässä kilpailukykyinen? Kuntoiletko sinä riittävästi? Syötkö riittävästi vitamiineja ja hivenaineita? Nukutko tarpeeksi? Nämä kysymykset esittää usein transsendentaalinen, kasvoton kriitikko.
Terveys- ja sosiaalialan tiedeteollisuus on maailmanyliopiston tuotantolaitos, joka tarjoaa hyvän elämän malleja, joita kasvoton kriitikko hyödyntää kysymyksissään. Periaatteena ei ole enää valistuksen tavoin, että ihminen päättäisi itse elämästään kriittisen järjen avulla, vaan että elämää ohjaavat järkevät normit ovat ulkoapäin annettuja ja että ihmisen tehtävä on niiden noudattaminen.
Keskiajan jumalan on korvannut maailmanyliopiston objektiivinen tiede tässä ajattelumallissa.
Tieteellä on kuitenkin myös toinen puoli, jossa kriittisyys korostuu.
Tiede on itseään korjaavaa ja kieli- ja tietojärjestelmästä riippuvaista. Totuuden ja arvojen yhteys perustuu havaintojärjestelmään, koordinaatistoon, jolla objektiivinen todellisuus käsitteellistetään ja joka on samassa mielessä osin tarkoituksenmukaisesti ja osin mielivaltaisesti valittu kuin kieli.
Havainto- ja esitysjärjestelmissä riittää tieteellä, estetiikalla ja etiikalla kehittämistä ja kritikoitavaa. Tähän ei riitä Harvardin yliopiston verkkokurssin tai Guggenheimin säätiön yksi totuus, vaan kulttuurien kehitys perustuu totuuksien taisteluun ja vallitsevien havainto- ja jäsennysmallien kiistämiseen.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.