Kekkosen Suomessa ulkopolitiikan arvostelijat leimattiin neuvostovastaisiksi ja puolihulluiksi. Nyt kolmikanta on samassa asemassa. Pienikin arvostelu vie poliitikon ja puolueen kadotukseen.
Kokoomus on saanut tuta, miltä seuraa, kun keinuttaa pyhän kolmikannan venettä. Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä saa kyllä arvostella, mutta ei kolmikantaa. Sitä ei SDP anna anteeksi. Eikä Paavo Lipponen.
Tuoreimman tuomion Ville Itälälle langetti valtiovarainministeri Antti Kalliomäki. Hänen mukaansa Itälän puheilla kolmikantayhteistyöstä ja SAK:n ja SDP:n valta-asemasta on "pitkä negatiivinen heijastus yhteistyömahdollisuuksiin SDP:n ja kokoomuksen välillä".
Ihan tuli Kekkosen ajat mieleen. Tuolloin puolueita ohjastettiin oikeaan ulkopoliittiseen asentoon. Nyt puolue on kelvollinen vain, jos se vannoo kolmikannan nimiin.
Tulopolitiikkaa on virallisesti harjoitettu 1960-luvun lopusta asti. Yhteistyön politiikkaa paljon kauemmin. Kolmikantainen valmistelu kuitenkin kanonisoitiin vasta Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan. Sen jälkeen se on kopioitu Lipposen kakkosen, Jäätteenmäen ja Vanhasen hallitusten ohjelmiin sanasta sanaan, pilkkuakaan muuttamatta.
Lipposen hallitusohjelman työelämä-osion alussa sanotaan: "Hallitus kunnioittaa työelämän perusoikeuksia, kehittää työelämää vakiintunutta kolmikantaperiaatetta noudattaen ja pitää lähtökohtanaan hyvää yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa."
Vanhasen hallituksen ohjelma toistaa värssyn sanasta sanaan, mutta lisää vielä huipennukseksi: "Suomalaisen työelämän ja työmarkkinamallin peruspilareita ovat työehtosopimusten vähimmäisehtoluonne ja yleissitovuus."
Ennen liimattiin ulkopolitiikkaan kuuluvat liirumlaarumit, yya-sopimus ja puolueettomuuspolitiikka, hallitusohjelmasta toiseen. Nyt liimataan kolmikantaperiaate, sopimusyhteiskunta ja hyvät suhteet työmarkkinajärjestöihin. Yleissitovuus tuli ohjelmaan kepun ja Vanhasen työreformin takia.
Hallituksesta ja eduskunnasta, parlamentaarisesta järjestelmästä, on tehty ay-liikkeen vanki. SAK on perinyt Neuvostoliiton paikan suomalaispoliitikkojen pelättinä.
Itälä ja kokoomus ovat oikeassa arvostellessaan SAK:n ja SDP:n ylivaltaa. Ennen Neuvostoliitto puuttui Suomen sisäisiin asioihin, nyt SAK eduskunnalle kuuluviin asioihin, lainsäädäntöön. Sitä ei kuulla vain asiantuntijana, vaan se myös päättää, mitä eduskunta säätää. Eikä pelkästään työelämän kysymyksissä, vaan myös talouspolitiikassa, verotuksessa, sosiaalipolitiikassa...
SAK:n valta on rahanvaltaa. Ilman SAK:n rahoja ja koneistoa SDP ei olisi voittanut vaaleja. Ilman SAK:ta ei Ahtisaarta eikä Halosta olisi valittu presidentiksi.
Tosiasiassa SAK ostaa rahalla itselleen mieleisiä päätöksiä. Muualla tätä kutsuttaisiin korruptioksi, meillä kolmikannaksi. Mitenkähän Halonen maksaa velkaansa SAK:lle?
Kolmikannalla on tietenkin hyvät perusteet. Ennen työmarkkinapolitiikka oli repivää, kun osapuolet käyttivät hyväkseen poliittisia suhdanteita. Kolmikanta kuitenkin jakaa kansan kahtia, työssä oleviin ja työttömiin. Neuvotteluissa ei ole mukana eläkeläisten, lasten, vanhusten, sairaiden, opiskelijoiden eikä muidenkaan ryhmien edustajaa.
Mutta kaikkein törkeintä on, ettei edes tupopöydässä ole yrittäjien edustajaa. Kuka niitä työpaikkoja luo, elleivät yrittäjät? Eivät ainakaan SAK, TT tai hallitus.