Nordic Trinity esiintyy Suomen Jazzliiton kiertueella perjantaina klo 19 NuKussa Oulussa ja lauantaina klo 21 Rytmikellarissa Raahessa.
Nordic Trinity yhdistää suomalaisittain harvinaisesti kolmen sukupolven muusikot luovaan improvisaatioon ja soittajien keskinäiseen kommunikaatioon. Vuosikymmenet meikäläisiä tenorimarkkinoita hallinnut saksofonikolossi Juhani Aaltonen (s. 1935) on saanut tässä rinnalleen parikymmentä vuotta New Yorkissa vaikuttaneen rumpalin Klaus Suonsaaren (s. 1959) sekä nuoren polven kitaristin Mikko Iivanaisen (s. 1975).
Elämänsä vedossa oleva Junnu Aaltonen on instrumentissaan eittämättä ollut maailmanluokkaa jo niistä ajoista, kun hän teki pitkään yhteistyötä Edward Vesalan sekä kolme vuotta norjalaisen basistin Arild Andersenin kanssa. Tuoreimmasta päästä ovat triotyöstöt Andrew Cyrillen ja Reggie Workmanin kanssa. Suonsaari on rakentanut jäntevää uraa levyttäen muiden muassa Geri Allenin, Joe Lovanon ja Diane Krallin kanssa. Trion nuorin jäsen kitaristi-säveltäjä Mikko Iivanainen on Nordic Trinityn alullepanija.
Levyjen saatesanat pakkaavat olemaan vähän kuin kirjan takakannet jättäen vastuun kokonaan (lukiojalle) kuulijalle. Tässä tapauksessa mainesanat pitävät kutinsa: mielikuvituksellista ja herkkää, tekisi mieli sanoa lyyristä free jazzia.
Levyn materiaali on yhtä Thad Jonesin (All My Yesterdays) ja Tapio Rautavaaran (Sininen Uni) sävellystä lukuunottamatta omaa käsialaa, Suonsaaren ja Iivanaisen jakaessa tasaisesti vastuuta. Yleisilme on yllättävänkin herkkä ja intensiivinen, massiivista, perinteeseen nojaavaa eurooppalaista freeryöpytystä ei juuri ole.
Musiikin voima kumpuaa sen sensitiivisestä sisällöstä, vahvasta hengestä, Aaltosen tuntien melkeinpä spirituaalisesta lähteestä. Levykannen motto venäläiseltä huippumaalari Wassily Kandinskyltä on symbolisesti ja kuvallisesti osuva: Taiteessa ei ole mitään pakkoa, taide pakenee sanan pakko edellä, aivan niin kuin päivä pakenee yötä. Levyn kuunneltuaan voi hyvin kuvitella miten syvälle yhtye pääsee kunnon kiertueella tai etenkin sen jälkeen.
Parilla kuuntelulla muusikoiden keskinäinen vuorovaikutus ja -puhelu tuntuu toimivalta. Aaltosen voimakas ja puhutteleva tenori on silti kaiken ytimessä, mutta Suonsaari rakentaa tiheän, jäntevän ja tiiviin kudoksen ja Iivanaisen herkät, monipuoliset soundit koko kuvan. Tekstuuri on lähempänä hallittua ekspressionismia kuin impressionismia.